Pirjo Hassinen: Popula

Pirjo Hassinen: Popula. Otava 2012. 318 sivua.

Raamikas portsari Perttu on vaaleakutrinen perus-arjalaisen ilmentymä. Pinnan alla muhii aggressioita, Perttu peittelee hätäänsä äidin dementoitumisesta; napanuoraa ei ole vieläkään leikattu kunnolla pois, ja kun äiti hiipuu tuntemattomiin, Pertun sisällä vahvistuu tarve kuulua johonkin.

Perttu on kiinnostavalla tavalla ristiriitainen ihminen, toisaalta väkivaltaan ja raivoon taipuvainen, toisaalta hyvin suojeleva naisia kohtaan, mikä saattaa johtaa väärinkäsityksiin. Toisaalta yksinkertainen, toisaalta joillakin alueilla street smart, ei kuitenkaan tarpeeksi smart välttyäkseen joutumasta noloihin tilanteisiin, tyhmyys nousee vahvemmaksi piirteeksi. Kirjailija piirtää mielenkiintoni herättävää juonenkuviota: tälle pojalle ei voi käydä hyvin. Varsinkin kun kuvaan astuu mukaan Jukka Kalmari, älykäs populistipoliitikko, joka on kiinnostunut Pertun fyysisestä voimasta ja vie tämän ajatuksia kuin pässiä narussa.

Pertun naapurissa asuvan Pirjon profilointi jää hieman epäselväksi. Miten niin sekaisin oleva keski-ikäinen nainen voi olla niin viehättävä silloin, kun hänet kuvataan toisten silmin? Ja toisaalta taas tyttären silmin nähtynä hän on todella rasittava ripustautuja.

Pirjon aikuinen tytär Rita ja hänen uusioperheensä kuvataan myös asetelmassa, jossa on aineksia vaikka minkälaisiin juonenkäänteisiin. Alussa Popula koukuttaa kivasti.

Kirjan napakaksi nimeksi valittu Popula on yhtä kuin populistinen puolue, jota johtaa valovoimainen Jukka Kalmari. Tässä toisaalta kirjan heikkous alkaa. Mitä kirjailija on halunnut sanoa? Vertaako hän Kalmaria erääseen todelliseen henkilöön, Populaa tosielämässä äkkinousun tehneeseen uuteen puolueeseen? Tai tietysti vertaa, tyhmä kysymys, mutta kuinka löyhiä vs. tarkkoja ja paljastavia yhteneväisyyksien on tarkoitus olla?

Minua häiritsee Jukka Kalmarin alatyyli. Ihmisen monitasoista röyhkeyttä ja oman karisman avulla tapahtuvaa härskiä ympäristön manipulointia voi kuvata mielestäni paljon tehokkaammin hienovaraisemmilla tavoilla kuin pistämällä poliitikon suuhun rivoa sukupuolisanastoa. Minusta se on jotenkin halpa ratkaisu. Toisaalta Hassinen kuvaa kiinnostavalla tavalla tämän päivän kotimaiseen politiikkaan rakentamansa asetelman. Hän on sisällyttänyt siihen aineksia vanhasta teemasta ”Keisarin uudet vaatteet”. Kalmari tekee mitä tahtoo, mutta virheistään hän syyttää muita. Johtajan mielestä hänen uskotut sisäpiiriläisensä, uskolliset seuraajansa, ovat vastuussa siitä, ettei hän mene liian pitkälle. Hän toivoisi, että joku uskaltaisi oikaista häntä, kun hän innostuu liikaa. Onko tämä vahvojen johtajien yleisempikin toive? Ovatko seuraajat vastuussa, vai se joka heitä vie? Tätä kysymystä voi kirjan luettuaan jäädä pohtimaan pitempäänkin.

Vahva vaalea nuorukainen osuu Jukka Kalmarin silmään. Pertulle löytyy tehtäviä puoluejohtajan lähimpänä apulaisena, eräänlaisena autonkuljettajana ja turvamiehenä. Yön hämäryydessä johtaja ei voi vastustaa kiusausta avautua apulaiselleen, purkaa johtavassa asemassa, yksinäisellä paikalla olevan miehen ajatuspaineita. Nämä tilanteet toivat välähdyksenä mieleeni Kari Hotakaisen Jumalan sanan, mutta Popula ei yllä lähellekään Hotakaisen tyylikästä intensiteettiä.

Tarinassa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joita en tässä ole maininnut lainkaan. Totean vain, että kirjasta olisi voinut saada voimakkaan puheenvuoron rasismia vastaan. Mielestäni se juonenlanka kuitenkin katoaa kirjailijan kädestä jonnekin ennen lopun tapahtumia, ja loppumetrien käänteet ovat teennäisiä.

Miehen huuto on olennainen elementti, joka yhdistää toisiinsa kirjan alun ja lopun, mutta minä puolestani kadotin tämän juonenlangan. Joku tarinan vahva kerrontapolku, joka alussa lupaa jännitteen jatkumista ja kutkuttavaa kiristymistä, kantaa tietyn matkan ja sitten haalistuu.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika. Like 2013. 215 sivua.

Marja Björk kertoo selkeän ja kirkkaan tarinan Marionista, joka syntyi tytöksi mutta tiesi olevansa poika. Pojan kasvutarinassa ei keskitytä pelkästään transseksuaalisuuteen, vaan yleensä elämän oppimiseen matkalla lapsuudesta nuoruuteen. Marion, joka ilmoittaa jo nassikkana nimekseen Makke, on kokonaisvaltainen ihminen, hänessä on monia puolia. Yrityksen ja erehdyksen kautta nuori oppii ihmissuhteista ja napanuoran irrottamisesta. Kuvaan kuuluu kännäämistä ja väkivaltaisuutta, monille murrosikäisille tyypillisiä viinakokeiluja. Marionilla on näitä nuoren ihmisen kasvukipuja kuten muillakin, ja samaan aikaan hänellä on vielä yksi miettimisen aihe lisää: häntä kohdellaan tyttönä, vaikka hän itse unohtaa muiden luokittelevan hänet tytöksi, koska on niin selkeästi omakuvaltaan poika. Tavallaan hän elää elämänsä kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ikään kuin yksi osa hänestä olisi vankilassa.

Sitä jäin miettimään, onko sukupuoliroolitus todella niin tiukkaa lokerointia kuin Marion sen kokee. Ovatko vanhemmat niin tiukasti lapsiaan tyttöjen/poikien harrastuksiin ja pukeutumiseen ohjaavia, itse en ainakaan ole kokenut sellaista. Olin 1970-luvulla poikatyttö, eikä siinä ollut koskaan mitään ongelmaa. Isä pelasi kanssani pesäpalloa, ja olin ylpeä taidostani kiipeillä puihin; lempileluni oli isän ulkomaanreissulta tuoma telakone. Mutta ehkä asia ei ollut vanhemmilleni ongelma siksi, että minulla oli myös paperinukkeja, joihin olin yhtä lailla hullaantunut.

Marja Björkin kirja auttaa minua katsomaan asioita näkökulmasta, jota en ymmärtänyt olevan olemassakaan. Jossakin menee ilmaan piirretty raja, jonka ylittävä kokee elämässään syrjintää ja sitä, että hänet yritetään vaikka väkisin pusertaa takaisin rajan sallitulle puolelle. Transseksuaalinen ihminen kokee sukupuolen mukaan tehdyn jaottelun todella kipeänä asiana; siinä tilanteessa jokainen tyttö/poika-lokerointi tuntuu ihan eri mittakaavassa kuin muilla – kun toiset jatkuvasti ulkoapäin roolittavat sinua sellaiseksi, mitä et omasta mielestäsi ole. Poika herättää ajatuksia, joita jokaisen on hyvä miettiä: itsemääräämisoikeudesta, itsensä kunnioittamisesta ja siitä, miten opetella olemaan itselleen totta.

Koska kirjailija kertoo omakohtaisesti vierellä eletyn tarinan, kirjassa on aitoutta, jota siihen ei muuta kautta voisi saada. Erityisen luontevaa Marja Björkin kirjassa on äidin ristiriitaisen käytöksen kuvaaminen. Lukija seuraa äidin toimintaa Marionin silmin. Välillä äiti on se hyvä ymmärtäjä, joka antaa rahaa muodikkaisiin poikien vaatteisiin; välillä äiti ei jaksa ymmärtää, vaan tuskastuu ja hämmentyy; ja välillä äiti on se, joka satuttaa kaikkein eniten, kun hän sanoillaan sivaltaa arkaan paikkaan. Eikä äidin epäjohdonmukainen suhtautuminen tunnu lainkaan epäuskottavalta – päinvastoin, juuri tällaisena äidistä tulee elävä ja todellinen.

Björk kertoo tarinan ytimekkäästi hieman yli kahdellasadalla sivulla, hän ei pitkitä kertomusta. Makke astuu aikuisuuteen, ja samoihin aikoihin hän astuu kokonaisvaltaiseen vapauteen. Herää kysymys, näinkö helppoa se olikin. Tie ei ole helppo, mutta vaikeudet tulevat ulkoapäin. Sitä vaikeutta Makkella ei ole, että hän joutuisi kamppailemaan sen kysymyksen kanssa, pitäisikö hänen mennä sukupuolenvaihdosleikkaukseen vai ei. Heti kun hän saa tietää, että sellaisia leikkauksia tehdään ja se on myös hänelle mahdollista, on kuin joku ojentaisi hänelle avaimen, jolla päästään ulos vankilasta. Ei siinä tilanteessa kukaan ryhdy analysoimaan ja empimään.

Sukupuolenvaihdosleikkauksessa on näin ulkopuolisen silmillä katsoen kyse isommasta asiasta kuin oven avaamisesta – se tuntuu niin lopulliselta ja isolta päätökseltä. Mutta Marionin tarinan lukeminen opetti minulle, että se, mikä minusta tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta ja liian isolta asialta, voi toiselle olla selvä juttu ja juuri se ratkaisu, jota hän on elämäänsä hakenut. Poika edesauttaa toisen ihmisen päätösten kunnioittamista.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Min kamp 1). 489 s. Suom. Katriina Huttunen. Like 2012. 2. painos (Like-pokkari).

Karl Ove Knausgård oli vieraana Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2012. Pysähdyin kuuntelemaan, ai joku Ruotsiin muuttanut norjalainen on kirjoittanut tuhansittain sivuja omasta elämästään, tylsältä kuulostaa… Vilkaisu poikamaisen hoikkaan, charmantin kulahtaneeseen viisikymppiseen kirjailijaan sai minut kuitenkin jäämään niille sijoilleni, ja kotiin mentyäni varasin kirjastosta Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, ihan vain sen tähden kun kirjailija oli niin kivannäköinen.

Kun viimein sain kirjan, aloin lukea sitä yöjunassa, vietettyäni viikonlopun lapsuuden kotipaikkakunnallani. Ajoitin kirjan avaamisen tuohon tilanteeseen, koska alkuillasta lähtevässä yöjunassa tarvitaan lukemista ja koska minusta oli vitsikästä päivittää kännykällä Facebookiin, että vietän täällä makuuvaunun hytissä iltaa Karl Oven kanssa. En siis aloittaessani odottanut varsinaiselta lukukokemukselta yhtään mitään. Mutta niin väärässä olin huolettomuuteni kanssa, sillä seuraavat kolme viikkoa uppouduin Oven johdattamana terapeuttiselle matkalle omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni, omiin kasvukipuvaiheitteni ihmissuhteisiin.

En osaa analysoida tarkalleen, mistä kirjan erityinen tunteita luotaava ote on lähtöisin. Ehkä kirjailijan avoimuudesta ja peittelemättömyydestä. Onhan tunnustuksia oman elämän varrelta naputeltu maailman sivu, miten sitten Karl Ove muka tekee sen eri tavalla kuin muut, mullistavammin, tuoden omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen jotakin aivan uutta?

Voin vain kertoa, mikä minua lukiessani eniten kosketti. Ainakin se, miten Knausgård pienimpiä yksityiskohtia myöten tapahtumia eteenpäin kertoessaan tuo esiin omat skitsoilunsa, itsetietoisuutensa ja epävarmuutensa, ne tulevat tarinan myötä niin liki, että lukija pystyy huudahtamaan kerta kerran jälkeen: Juuri noin! Täsmälleen noin minäkin tarkkailin itseäni, vaikka olisin halunnut unohtaa itseni tarkkailemisen ja keskittyä elämään ja muihin ihmisiin. Juuri noin! Täsmälleen tuolla tavalla minäkin epäilin vanhempieni vartioivan minua katseellaan, ajatuksillaan, enkä antanut itselleni teini-iässä heiltä hetkeäkään rauhaa.

Kirja sopii mielestäni kaikille murrosiän kasvukipuja kokeneille erinomaiseksi synninpäästöksi sekä itseä että omia vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, kavereita, entisiä luokkatovereita – ja niin edelleen, ja niin edelleen – kohtaan.

Pieniä detaljeja kuvataan piinallisen tarkasti peräjälkeen. Luokkatovereiden nimet luetellaan perätysten. Kahvinkeittohetket on selostettu suodatinpussipaketin kaapista ottamista ja kaappiin takaisin laittamista myöten. Ja minut tämä kaikki imaisi totaalisesti mukaansa. Ei tällaiseen omista tunteista ja kokemuksista, sisäisistä liikkeistä kertomiseen pääsisi, jos materiaalia olisi ryhdytty karsimaan ja leikkaamaan, niin että sieltä olisi otettu valikoidusti esiin vain kustannustoimittajan mielestä ”olennainen”.

Kirjan ensimmäisessä osassa Knausgård vie minut keskelle juuri sitä musiikkimaailmaa, joka ympäröi omaa nuoren naisenalun pääkoppaani ja soi sen sisällä: Echo and the Bunnymen, Waterboys ja lukemattomat muut. Hän kertoo bändihaaveistaan, romanssiyrityksistään, kirjailijan uran alkuaskelista. Löysin jatkuvasti lisää samastumispintaa ja lähes joka aukeamalla törmäsin lauseeseen, joka oli kuin suoraan matkalta omaan nuoruuteeni: ”Tuossa oli talo jossa olin ollut niin paljon yksin.” Tai: ”Kokemus tuntui minusta suunnattoman merkittävältä, vaikken osannut jälkeenpäin selittää miksi.”

Kirjan toisessa osassa Karl Ove on jo aikuinen, ja siinä kuvataan millimetrin tarkasti matka takaisin lapsuuden kirvelevimpään ihmissuhteeseen ja niin voimakas puhdistautumisprosessi, että luin jokaisen sanan silmät painomusteeseen porautuen – ja paljon sitä syvemmälle.

Olen silti empiväinen kehumaan kirjaa turhan vuolaasti, koska en halua tilannetta, missä joku ryhtyy Taisteluani lukemaan, uupuu sinänsä merkityksettömiltä tuntuvien arjen tapahtumien junnaamiseen ja tuntee minun tehneen hänelle karhunpalveluksen. Minä olin myyty, hurmattu, valloitettu. Muiden puolesta en voi sanoa mitään.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 sivua.

Kirjan aihe on järkyttävä, mutta kuuluu yleissivistykseen, jossa minulla on ollut tämän historianvaiheen kohdalla iso aukko. Kyse on 1860-luvun alun nälkävuosista Suomessa. Aleksanteri II oli tuolloin Suomen suuriruhtinaana. Köyhästä pirtistä äiti lähtee kahden lapsensa kanssa kohti Helsinkiä, tavoitteenaan edetä sitä kautta Pietariin, missä hän haaveilee tilanteen kääntyvän taas elämän puolelle, siellä jos hänen lapsensa saisivat viimein taas ruokaa. Perheen isä on jo uhrautunut jälkeläistensä tähden ja jättänyt syömisen kokonaan. Hän jää mökkiin vuoteenomaksi heikentyneenä, tekemään nälkäkuolemaa.

Kirjan sisälehdellä luvataan, että pieni Mataleena-tytär perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen. Onko näin? Ensin ajattelin, että luvattiinpa liikaa. Tarina ei meinaa minun kohdallani ottaa vauhtia alleen, kun poukkoillaan välillä varakkaiden helsinkiläisten kotiin ja sitten taas takaisin toisaalle, pienen perheen puutteeseen. Mutta sitten kun tarina lähtee liikkeelle, se saa kyllä lukijan eläytymään ihan Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon veroisesti. Tapahtumien käänteet herättävät jatkoajatuksia, yhtenevyyksiä tämän päivän köyhyyteen ja vastaavaan asetelmaan, joka on nykyään maailmanlaajuinen. Kyllä, Mataleenan ja perheen vaiheet jäävät elämään lukijan mieleen; lupaus lunastetaan.

Esittelyssä luvataan myös, että Ollikainen "kertoo julman tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeen käyvästi". Tämäkin lupaus pitää paikkansa. Lukijana sävähdin ihan sydämestäni saakka sitä eriarvoisuutta, mikä tässä tarinassa on silmiinpistävää: samaan aikaan kun toisten vatsassa nälkä pakottaa niin, etteivät he osaa enää miettiä mitään muuta kuin seuraavaa vaatimatonta suupalaa, toiset tuumailevat pelipöydän ääressä shakkipelin seuraavaa siirtoa – tai kukkaruukkujen luona sitä, tekeekö kiinanruusu kukkia. Toiset toivovat lasta, toiset pelkäävät saavansa perheenlisäystä, kun ei ole varaa entisiäkään ruokkia.

Lukijan mieleen jää terveellä tavalla elämään kysymys: kenen vuoksi sinä olisit valmis luopumaan ihokkaastasi, tai yleensä päästämään otteesi irti jostakin, mikä lain mukaan kuuluu sinulle?

Ihon alle menee myös pohdinta Jumalan sallimuksesta. Osuva huomio oli esimerkiksi sen esiin tuominen, miten hyväosaiset saattavat selittää toisen hädän hengellistämällä koko käytännön ongelman: päättelemällä mielessään, että nuo toiset eivät ole tarpeeksi rukoilleet. Silloinhan sitä tavallaan pesee omat kätensä eikä ole velvoitettu ihokastaan jakamaan, jos kerran toinen on itse syyllinen puutteeseensa.

Julmuus ja säälimättömyys nostavat päätään, kun nälkä vie ihmiseltä inhimillisyyden. Toiset kiroavat niitä, joilla on vielä, mitä syödä, ja vihoittelevat heille, kun he eivät jaa omaansa pois. Toiset kiroavat Jumalan, osoittavat syyttävästi taivaalle. Toiset varovat vielä viimeisiä hengenvetoja vetäessäänkin kiroamasta ketään.

Mataleena tuo tarinaan lapsen raikkautta. Vaikka vatsa on sekaisin nälästä ja laihasta vellistä, häntä vielä siinäkin tilanteessa osaa naurattaa oma lommoposkinen peilikuvansa. Silmien ympärillä mustat renkaat ja suupielissä syvät juovat, kuin pieni mummo, hän ajattelee itseään huvittaen.

Hyväosaisemmat eivät voi omakohtaisesti tietää, miltä nälkäkuoleman läheisyys todella tuntuu. He miettivät, voisiko tämä ympäröivä kurjuus naurattaa, jos se koskettaisi myös heitä – jos he sen todella itsessään tuntisivat.

Tarina vielä tiivistyy loppua kohti, eli draaman kaari toteutuu eikä suinkaan lässähdä, vaan kohoaa ja tihentyy.

Aki Ollikainen on opiskellut yhteiskuntapolitiikkaa. Hän on ammatiltaan toimittaja ja valokuvaaja. Äänekoskelta Kolariin kulkenut esikoiskirjailija on juuri ja juuri neljäkymmentävuotias. Kun Asko Jaakonahon esikoisen, erinomaisen Onnemme tiellä -romaanin jälkeen sain heti perään lukea tämän kouraisevasti kerrotun tarinan, on todettava, että naiskirjailijabuumin jälkeen nyt on meneillään uusien lahjakkaiden mieskirjailijoiden aalto. Kaksi poikkeuksellisen puhuttelevaa miestoimittajan esikoista peräkkäin. Erittäin tervetullutta!

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä. Otava 2012. 350 sivua.

– Nyt on paketti matkalla. Itään menee ja sukkelaan.

Tamperelainen toimittaja Asko Jaakonaho on esikoisessaan tarttunut Lapuan liikkeen vuosiin 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Hän on lähestynyt aihetta historian kirjoihin jääneen tositapahtuman kautta. Kunnallispoliitikko Onni Happonen joutui Heinäveden isäntien silmätikuksi ja menetti lopulta henkensä kovakouraisen muiluttamisen seurauksena. Jaakonahon kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten vuosikymmeniä vanha tositapahtuma valjastetaan fiktiivisen romaanin rungoksi. Hän on lähestynyt tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta ja onnistunut myös tässä erittäin kiitettävästi.

Kuten Asko Jaakonaho haastattelussa toteaa, ei ole olemassa dokumentteja ihmisten ajatuksista. Yleiset ajatuslinjat hänellä kuitenkin oli tiedossaan, etenkin vieraanpelko, joka silloin suuntautui kommunistiin ja Venäjään. Sille oli ominaista vihan lietsominen. Tehdään tiukka jakolinja, jonka perusteella lietsotaan vihamielistä asennetta ja ennakkoluuloja tiettyä ihmisryhmää ja myös kohteeksi valikoitunutta yksittäistä henkilöä kohtaan. Jaakonaho kuvaa uskottavasti näitä ajatuslinjoja, kuinka Venäjää kohtaan tunnettu pelko saa aikaan sen, että kommunisteja pelätään ja pelko puetaan raivokkaaseen torjuntaan, ensin ajatuksissa ja puheissa ja sitten myös käytännössä. Raivo syrjäyttää järjen, jolloin myös Happosen kaltainen maltillinen sosiaalidemokraatti leimautuu ihmisten mielissä kommunistiksi.

Jaakonaho on valinnut romaanin kolmeksi eri näkökulmaksi Happosen Saimi-vaimon, isäntä Pelkosen ja renki Pakarisen. Kirjoittaja puhuu tv-haastattelussa siitä, miten rajoittunut yksittäisen ihmisen näkökulma siihen aikaan oli ja miten kapea maailmankuva ohjasi ihmisten toimintaa. Nimenomaan sen takia hän käytti kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Hän halusi nähdä Lapuan liikkeen sen sisältä. Mikä saa joukon tavallisia isäntiä kyyditsemään Onni Happosen pois, tarkoituksena päästä hänestä eroon lopullisesti? Pelkosen ja isäntiä mielistelevän rengin näkökulmien kautta näihin tapahtumiin tulee selvempi logiikka, tosin pelottavan yksipuolinen sellainen.

On puistattavaa lukea, miten Pelkonen lietsoo itseään Onni Happosta vihaamaan. Huikea on esimerkiksi se kohta, jossa isäntä istuu kunnankonttorissa Happosen tuolille ja kuvittelee, miltä tuntuisi olla Happonen, kastaa kynää mustepulloon ja piirtää ”viekkaita, pirullisen tarkkoja kirjainten kaaria”.  Pelkonen jatkaa vihanlietsontaa ajatuksissaan, oikeuttaakseen omat suunnitelmansa Happosen syrjään saamiseksi. Happosen kalenteria selatessaankin isäntä näkee, kuinka ”kalenterin sivuilla juoksi tuttu viekas kaunokirjoitus”.

Pelkosta puolestaan tarkastelee ulkoapäin hänen yksinkertainen renkinsä, joka on isännälleen velkaa henkensä ja kasvotusten vääntyy vaikka millaisiin asentoihin tätä mielistelläkseen, mutta ei kuitenkaan voi kitkeä sydämestään punaisia aatteita ja epäluuloaan Pelkosta kohtaan:

Olispa Pelkonen nähny tyhmän juoponhymynsä, olispa kerranniin nähny ihtesä toisten silmin!

Sisällissodan traumat vaikuttavat tapahtumien taustalla. Miten sen lasket, kuka sen kalleimman uhrin antoi?

Kirjassa kuvataan taitavasti, miten ihmisiä manipuloidaan mairittelulla. Osuvaa on loppuosan tapahtumavyöryn yhteydessä myös isäntien sanaton yhteistoiminta, kun he hämmentävät asioita niin, että totuus varmasti jää peittoon.

Happonen sai isäntien kiukun tiivistymään, kun hän puolusti vähäosaisia ja halusi saada suuret perinnöt verolle. Köyhät äänestivät Happosen valtuustoon, ja hän olisi saanut vielä monin verroin enemmän ääniä, jos kaikki vähäväkiset olisivat saaneet äänestää, mutta esimerkiksi heikkoa leskeä, kunnan elättiä, ei laskettu äänestyskelpoiseksi kansalaiseksi. Köyhien puolustaminen oli siihen maailmanaikaan epäkiitollinen toimi.

”Milloin tässä maailmassa saa olla mikä on?” Happonen kyselee vaimoltaan kotipirtin suojissa. ”Minä en ole tahtonut pahaa kenellekään.”

Saimi tunsi miehensä ajatukset eri tavalla kuin kukaan muu, koska tunsi hänet aviopuolisona. Jaakonaho tuo hyvin esiin paitsi oikeistolaisten ja sosiaalidemokraattien näkökulmat, myös kunnallispoliitikko Happosen eri roolit: poliitikkona, vihattuna ”onnemme tiellä” seisojana ja toisaalta Saimin nuoruudenrakkautena, puolisona ja pienten lasten isänä.

Saimin näkökulma tuo kirjaan naisellista herkkyyttä ja tiikeriemon vahvuutta:

Painauduin Onniin kiinni, silitin viiksiä ja hiuksia ja yritin sillä tavoin lohduttaa. Köyhyyttä on ollut maailman sivu. Miten sen voisi yhdessä hetkessä hävittää? Ei maailmaa politiikalla muuteta. Vaan lempeydellä ja laupeudella. Mutta sellaista en tohtinut sanoa ääneen, kun se kuulosti niin typerältä.

Jaakonaho piirtää näkökulmat tarkkaan, mutta jättää samalla lukijalle tilaa pohtia sitä, miten samat asenteet näkyvät nykypäivän yhteiskunnassa. Vai onko ennakkoluulot saatu kitkettyä pois, tai onko maailmankuvan laajeneminen ainakin viemässä ihmisten ajatuksia turvallisempaan suuntaan?

Onnemme tiellä kannattaa ehdottomasti ottaa omalle lukulistalle. Lukiessani mietin, miten kirjan henkilöiden jälkeläiset Jaakonahon tarinaan suhtautuvat. – Minusta se oli isoisän kunnian palautus, Onni Happosen pojanpoika Aarno Happonen toteaa. SDP:tä isoisänsä tavoin edustava Happonen on Heinäveden valtuuston nykyinen puheenjohtaja.

Kursivoidut lainaukset kirjan sivuilta 254, 276 ja 161.