Kim Echlin: Kadonneet

Kim Echlin: Kadonneet (The Disappeared). Suomentanut Sirkka Aulanko. Tammi 2009. 278 sivua.

Äiditön 16-vuotias tyttö, viehättävä, moderni, elämän- ja kapinanhaluinen, rakastuu Montrealissa musiikkiklubilla eksoottisen näköiseen, itseään viisi vuotta vanhempaan poikaan, joka sanoo nimekseen Serey. Nuoruuden romanssin kuvaus on raikas ja nostalginen.

Sitten Sereyn kotimaassa, Annelle tuntemattomassa ja kaukaisessa Kambodšassa, julmat punakhmerit syöstään vallasta, ja Sereyn on lähdettävä takaisin kotiin: hänen täytyy saada tietää, ovatko hänen läheisensä hengissä ja miten he voivat.

Anne jää kaipaamaan poikaystäväänsä. Tytön huoleton elämä saa äkkiä kovan käänteen, särön, jota hän ei enää pysty pyyhkimään pois.

Yli kymmenen vuoden jälkeen Anne lähtee etsimään Sereytä.

Tarina Annen ja Sereyn rakkaudesta on kaunis ja elävästi kirjoitettu. Repliikkejä ei ole erotettu lainausmerkein tai repliikkiviivoin muusta kerronnasta, ja tämä on tässä tapauksessa hyvä ratkaisu. Tarina tulee eläväksi elämäksi lukijan mielessä. Annen nuoruudenkevyeen intohimon huumaan ja sen jälkeensä jättämään ensirakkauden muistoon ja kaipaukseen on helppo eläytyä.

Tämän jälkeen tarinaan tulee mukaan epäuskottavia käänteitä. Vaikka sanonta kuuluu, että maailma on pieni, ei se sentään näin pieni ole… Yhteensattumat käyvät vähän liian helpoiksi tässä tarinassa.

Silti Kadonneet on upea teos, paikoin niin häikäisevän ravisteleva ja julmankipeitä kohtaloita eteemme piirtävä, ettei sitä kuivin silmin läpi lue, eikä se voi olla jättämättä lukijan mieleen jotain pysyvää. Kirjailija on matkustanut useissa maissa, myös Kambodšassa, ja lukija vaistoaa, että ihmisillä, joista hän kirjoittaa, on esikuvansa todellisuudessa.

Jollain tapaa tämä on niitä kirjoja, jotka luettuaan ei enää ole entisensä. Tapahtumien ja maisemien kuvaukset ja ihmisten kohtaamiset ovat todentuntuisia, ja vaikka muutamat liian helpot ratkaisut häiritsevät, silti tämä tarina täytyi kertoa.

Kiitos sille naiselle, jonka nimeä en saanut koskaan tietää. Phnom Penhin torilla sinä mursit hiljaisuuden ja pyysit minua säilyttämään muistosi.

Kursivoitu lainaus kirjan sivulta 278.

Junichirō Tanizaki: Avain

Junichirō Tanizaki: Avain (Kagi, originally published in 1956).
Tammi 2010, 5. painos. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1961. Suomentanut Tuomas Anhava. 140 sivua.

Japanilainen kulttuuri ja 1950-luku, täytynee siis valmistautua kulttuurieroihin. Tanizaki on ollut Japanissa yksi suosituimmista 1900-luvun kirjailijoista. Hän on kirjoittanut eroottisista aiheista, joita ei maassa aiemmin ollut niin rohkeasti käsitelty.

Kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kolmiodraama. Alkuasetelmana on reilut parikymmentä vuotta kestänyt sopimusavioliitto, jossa puolisot eivät ole koko aikana kommunikoineet toistensa kanssa sillä tavalla läheisesti kuin me nykyajan länsimaiset pariskunnat kommunikoimme. Kun vaimoaan näkyvästi vanhempi mies alkaa huomata muutoksia terveydentilassaan, tämä heijastuu myös parin seksuaalisuuteen. Asioista ei kuitenkaan voi edelleenkään puhua suoraan, joten mies vuodattaa pelkonsa ja kaipuunsa päiväkirjamerkintöihin ja varmistaa, että vaimo pääsee lukemaan päiväkirjaa, vaikka näennäisesti se on lukittu ja yksityinen. Tähän viittaa romaanin nimi, Avain.

Vaimo ryhtyy toimimaan omalta osaltaan samoin. Kaiken aikaa kummallekaan ei ole täysin varmaa, onko toinen tarkoituksellisesti antanut toiselle avaimen päiväkirjansa salaisuuksiin, eikä varmaa ole sekään, onko päiväkirja täysin vilpitön: sillä jos toinen vain teeskentelee sen olevan salainen mutta todellisuudessa suorastaan kirjoittaa sitä vain puolisoa varten, silloinhan teksteissä on myös mahdollisuus kaiken aikaa laskelmoidusti manipuloida ja johdatella suhteen toista osapuolta.

Kirjassa on vain neljä henkilöä, joista alussa aviomies tulee lukijalle läheisemmäksi. Vaimo Ikuko vaikuttaa minusta alussa tylyltä ja etäiseltä. Lukija samoin kuin aviomieskin joutuu arvailemaan vaimon aitoja tunteita, ja vasta myöhemmin meidät päästetään hieman lähemmäs hänen todistettavasti todellisia ajatuksiaan. Lisäksi tarinassa esiintyvät pariskunnan tytär Toshiko sekä vieras, herra Kimura.

Tyylikkäästi ja hienosävyisesti kirjoitettu tarina vastaa loppupuolella moniin kysymyksiin, mutta jättää silti vääjäämättä myös paljon asioita lopullisesti avoimeksi. Kirjan luettuaan on kyllä iloinen siitä, että asuu sellaisessa kulttuurissa, jossa voi sallitusti puhua puolisonsa kanssa asioista niiden oikeilla nimillä. Silti tästä kirjasta voi löytää myös universaaleja ajatuksia seksuaalisen, molempia osapuolia tyydyttävän tasapainon hakemisesta parisuhteessa, vanhenemisen myötä väistämättä tapahtuvista muutoksista ja mustasukkaisuuden nakertavasta vaikutuksesta.

Mutta ennen kaikkea kirja on kiehtova sukellus japanilaiseen kulttuuriin. Minua kiinnostaisi lukea samantyylinen parisuhdetta käsittelevä kirja 2000-luvun alkupuolelta ja pohtia, miten paljon Japanissa kommunikaatio on avautunut viiden vuosikymmenen aikana.