Keikat 2011


Michael Monroe Tavastialla 2010. (Kuvat: Heleija Saarimaa.)


Olen pahoillani, että loppuvuoden 2011 ja koko vuoden 2012 keikat puuttuvat vielä tällä hetkellä luettelosta. Vuoden 2011 syyspuoli ja koko vuosi 2012 olivat elämässäni erilaista aikaa, tärkeän läheiseni vakavan sairauden vuoksi. Keikkojakaan ei ollut ihan siihen malliin kuin yleensä, mutta upeita keikkakokemuksia kyllä ehti kertyä tuonakin aikana ja päivittelen näitä sivuja nyt viimein parhaillaan, tammikuussa 2013, myös menneiden keikkojen osalta ajan tasalle.

Keikkavuosi 2011 käynnistyi mun osalta vasta tammikuun lopulla. Mutta hyvällä keikalla sain aloittaa: Mad Juanan energisellä aloituspotkulla. Tästä tulee hyvä keikkavuosi, tunnen sen luissani :)

Tällä hetkellä tässä alla on arviot seuraavien bändien keikoista:
- Dumari & Spuget
- Scandinavian Music Group
- Resonaari soi!
- Roger Waters, the Wall
- The Twilight Singers
- Pelasta Punainen Pallo - useita eri artisteja
- Michael Monroe
- Peter Hook & The Light playing Unknown Pleasures
- Micke & Lefty feat. Chef.
- Jukka Tolonen
- Pelle Miljoona
- Mark Lanegan & Isobel Campbell
- Mad Juana

Tuorein keikka on aina ylimpänä, ja tuo tammikuussa nähty Mad Juana löytyy alas rullaamalla.

Koska en ole musiikin asiantuntija, kerron keikoista ”tältä musta tuntui” -pohjalta ja kuvaan myös omia fiiliksiäni ennen keikalle menoa sekä illan ulkomusiikillisiakin yksityiskohtia. Toivon että näistä jutuistani saa joku sellaisen pienen hetken, jossa voi tuntea kuin olisi itsekin ollut mukana.





25.5.2011, keskiviikko
Tuomari Nurmio (Dumari ja Spuget)
Le Bonk

Vähän erikoinen keikkapaikka tämä Le Bonk. Alvar Gullichsenin suunnittelema sisustus kyllä sinänsä viehättää minua persoonallisuutensa tähden, mutta se ei oikein anna vapautta valita näköesteetöntä seisomapaikkaa tai siirtää tuolia sopivaan kulmaan lavaan nähden. Bändi tulee kapeita kierreportaita pitkin alakertaan, mikä oli epäkäytännöllistä etenkin silloin, kun encoren aika koittaa. 

Tuomari Nurmio on kuitenkin aina taatusti oma karismaattinen itsensä, päästä varpaisiin.

Seuralaiseni harmitteli sitä, että yksi Suomen mielenkiintoisimmista rumpaleista, tohtori Hillilä, vesittää omat soittotaitonsa käyttämällä kunnon rumpupatterin sijasta kevyttä cocktailsettiä.



21.5.2011,  lauantai

Scandinavian Music Group

Tavastia

SMG:n musiikki kuuluu kesään ja tekee kesän. Näissä biiseissä vaan on sitä jotakin vastaansanomattoman autenttista Skandinavian valoisien kesäöiden tunnelmaa. Uuden levyn kappaleet toimivat hienosti livenä, kuten alkuun vedetty pienieleisesti alkava, koko ajan pontta lisäävä ja isommaksi yltyvä Hautojen yli.

Terhi Kokkonen laulaa edelleen kuin enkeli, samoin hänen nuorempi sisarensa Pauliina. On kiva seurata keikasta toiseen, miten Pauliina saa varmuutta Terhin rinnalla. Miespuolisen yleisön hihkaisuista päätellen kummallakin on omat faninsa: keikan loppuvaiheilla joku huusi: ”Terhi, sä oot aina ykkönen!” ja heti perään toiselta laidalta toinen huuto: ”Hyvä Paapu!” Miespuolisissakin bändin jäsenissä on omaa lavakarismaansa, niin rumpali Antti Lehtisen legendaarisissa välispiikeissä kuin kitaristi Joel Melasniemen hauskannäköisessä mutta jotenkin hellyttävästi antisankarin anteeksipyytävään asentoon koukistuneessa olemuksessa. Myös muut bändin muusikot ovat taitavia soittajia, ja kaikki soittavat ihailtavasti yhteen. Taustalle otetut ekstra-laulajatytötkin toivat oman osuutensa uuden levyn biiseihin Joet, korvet, niemet ja Melkein kuin uusi, jotka eivät kotikuuntelussa niinkään erottuneet levyltä päällimmäisinä helminä, mutta nousivat livenä täyteen lentoon ja ilmavuuteen.

Tämän bändin valtteja on edellä mainittujen karismaattisten osastensa ohella yhteishenki, joka välittyy yleisölle. Terhi Kokkonen onkin sanonut jossain äskettäin lukemassani haastattelussa, että hänelle musiikin tekeminen liittyy vain ja nimenomaan Scandinavian Music Groupiin, hän ei voisi kuvitella musisoivansa irrallaan tästä bändistä.

Vielä pari sanaa paikallaan illan yleisöstä. Enpä ole ainoa, johon tämä musiikki kolahtaa ja uppoaa kuin veitsi pehmeään voihin. Tavastia oli loppuunmyyty, ja vaikka voisi olettaa, että paikalla olisi etupäässä vain naisia tai naisen johdolla paikalle saapuneita pariskuntia, niin tein aivan uuden havainnon. Seurasin keikkaa hyvältä paikalta portailta ja näin selvästi myös yleisön eturivin. Kun yleisö lauloi mukana biisejä autuaallisella antaumuksella, tulin uteliaana katsoneeksi, lauloivatko myös miehet, ja toden totta: parissa etummaisessa rivissä lavan edessä näin muun muassa vasemmalla laidalla aivan tavallisen suomalaisen harteikkaan punaniska-lippispojan, joka näytti olevan aivan fiiliksissä. Ja toisella laidalla lätkäjoukkueen laitaan taklatulta kaverilta näyttävä nuorukainen seisoi selvästi ilman naisseuraa, eli hän oli lähtenyt mukaan ihan oman miesenergiansa aloitteesta, ja osasi ulkoa jokaisen biisin sanat! Hän oli puoli päätä vierellään seisoneita pitempi, joten näin hänen kasvonsa selvästi, ja se eläytyminen oli jotain äärimmäisen liikuttavaa. Eturivin keskellä puolestaan tyttöystävänsä ja tämän kaverin kanssa keinahteli ja taivutteli musiikin mukana käsivarsiaan pitkähiuksinen ja hoikka hippityylinen poika. Muun muassa näiden kolmen mieleeni jääneen miespuolisen yleisön edustajan suut avautuivat ja sulkeutuivat Terhin kanssa yhteen tahtiin, kun he elivät hetkessä ja lauloivat herkkien biisien mukana.
SMG:n vahvuutta ovat myös juuri nuo kauniit ja mukaansatempaavat tarinat. Terhi Kokkosella on taito tuoda teksteihinsä paljon sisältöä ja jättää kuulijalle vielä tilaa tuoda niihin omalta puoleltaan äärettömästi lisää.

Hieno keikka, hieno bändi! Ja hieno uusi levy, Manner.

16.5.2011, maanantai

Resonaari soi!

Savoy-teatteri

Oppimisvaikeudet eivät ole este instrumentin hallinnan opettelulle, kiitos Helsingin Kulosaaressa toimivan Resonaari-musiikkikoulun ja sen opettajiston keskuudessa kehiteltyjen kuvionuottien. Sanontaa ”Kaikki pelaa!” mukaillen Resonaari-musiikkikoulu järjestää joka kevät oppilaskonsertin teemalla ”Kaikki soittaa!” Kielisoittimien varressa, koskettimissa ja kapuloissa sekä mikrofonin ääressä ovat pääosassa koulun oppilaat, ja tekemisen ilo on ilmeinen, se välittyy yleisön viimeisillekin riveille asti.

Olin Resonaari soi! -kevätkonsertissa ensimmäisen kerran toukokuussa 2010 ja haltioiduin niin, että otin siitä heti itselleni tradition. Tämä oli siis toinen kerta minulle, ja jälleen sain nauraa ja liikuttua, nauttia siitä elämän riemusta, joka näistä musisoijista välittyy. Tärkeintä ei ole se, että kaikki menee ihan nuotilleen tai että muistaa kaikki sanat. Oleellista on mukana olemisen meininki.

Konserteissa on mukana myös kotimaisten näyttelijöiden Zoom-yhdistys. Vaikka konserttiin on aina kutsuttu mukaan joku tähtiesiintyjä esittämään biisin tai kaksi omasta tuotannostaan - viime vuonna Paula Koivuniemi ja tänä vuonna Anna Puu - heitäkin säestävät, samalla periaatteella, nuoret resonaarilaiset, ja jokaisen biisin jälkeen jokainen soittaja tuulettaa terveen omanarvontuntoisesti, kuin juuri se hänen osuutensa olisi ollut konsertin mahtavin.

Ja niinhän nämä olivatkin, kaikki yhtä mahtavia! Oli hienoa nähdä keikan alkupuolella esiintymässä nuori herra, jonka kanssa juttelimme vuosi sitten ravintolan puolella väliajalla. Kysyin tuolloin, esiintyykö hän täällä, ja hän vastasi, että ei vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna hän vetää bändinsä kanssa kappaleen, jota he nyt treenaavat, Rolling Stonesin Paint it Blackin. Ja toden totta, niin he tänä vuonna sen vetivät, oikein mallikkaasti, tämä edellisvuoden tuttavuuteni solistina. Mieleen jäi monia muitakin esityksiä, esimerkiksi jarviscockermaisen keulakuvan rennot elkeet omaava poika, joka esitti itse tekemänsä tyylikkään biisin Street Lights.

Kuulimme sekä suoraviivaista rockia että levollisempaa tunnelmointia. Ilta päättyi nuoren tytön herkkään tulkintaan Jenni Vartiaisen Muruseni-biisistä, jonka jälkeen kaikki illan aikana esiintyneet lähtivät valumaan vielä lopuksi yhdessä lavalle esittämään vapautuneesti yleisölle vilkutellen ja tuuletellen Resonaari soi! -konserttien tunnariksi muodostuneen Tina Turnerin Simply the Best -biisin suomennoksen Voitosta voittoon.

Ostin kotiin viemisiksi edellisen vuoden konserttitaltioinnin, ja kun törmäsin Kauppatorilta purkautuvaan leijona-fani-massaan, olin onnellinen että olin saanut viettää illan resonaarilaisten seurassa.



28.4.2011, torstai
Roger Waters playing The Wall
Hartwall-Areena
Melkoista herkkua meille nostalgiasta nauttiville tämä trendi, kun vanhat tekijät kiertävät soittamassa vanhoja klassikkoalbumeja kokonaisuudessaan. Ostin jo ennen joulua lipun Pink Floyd -basisti Roger Watersin spektaakkelimaiseen The Wall -albumin uudelleen herättämiseen, ja koko pitkän talven ajan tämä päivä oli häämöttänyt kaukana tulevaisuudessa. Kun se viimein rankan talven jälkeen koitti, vapun kynnyksellä, yhdessä kevään tulon kanssa, tuntuihan se juhlavalta! Kulkea tuhansien muiden kanssa Hartwall-Areenan ovista sisään ja tietää, että edessä on hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Vanhojen kuolemattomien biisien esittäminen nykytekniikan uusia mahdollisuuksia hyödyntäen.
Roger Waters itse oli hyvin säilynyt ja sympaattinen. Jo sitä saattoi ihailla, että hän on 67-vuotiaana vielä niin hyvässä ja hoikassa kuosissa ja laulaa ihanasti, ääni kulkee edelleen. Lisäksi ihastuin hänen monipuolisuutensa. Waters on nimittäin todella hyvä näyttelijä! Biisien kertoma tarina heräsi hänen mukanaan uudelleen eloon, ja nyt se tuotiin tähän päivään, tämän päivän maailmanpoliittiseen tilanteeseen.
The Wall -albumi tehtiin vuonna 1979 ja pari vuotta myöhemmin, 1982, siitä tehtiin myös elokuva, pääosassa Bob Geldof. Muistan vieläkin, missä kuulin albumin ensimmäisen kerran, aivan vasta sen ilmestymisen jälkeen, ja missä myöhemmin näin elokuvan ja mitä tunteita ja ajatuksia se herätti. Silloin olin niin nuori ja lapsellinen, etten paljon oman kapean maailmani ulkopuolelle osannut vielä ajatuksiani viedäkään, ja paljon vähemmän silloin muutenkin asioista tiedettiin kuin nyt. Uutisten tarjonta oli minimaalista tämän päivän tiedonvälitykseen verrattuna.
Keikan aikana yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista tuotiin aivan tämän ajan hermolle. Siinä missä The Wall ilmestyessään kertoi äidin paapoman, koulukiusatun pojan, Pinkin, noususta palvotuksi rocktähdeksi ja sen jälkeen romahduksesta aineiden käyttäjäksi ja lopulta täysin muista ihmisistä eristäytyväksi erakoksi, albumin sanoituksille annettiin nyt tämän alkuperäisen tarinan ohella taustalle heijastettujen valokuvien ja animaatioiden kautta vielä paljon uusia ja laajempia merkityksiä.
Muuria rakennettiin kaiken aikaa keikan alkupuoliskon aikana tiiviimmäksi, ja samalla siihen heijastettiin aina enemmän kuvia, toisessa maailmansodassa kaatuneiden kasvokuvia ja henkilötiedot, ja 1990 Persianlahden sodassa menehtyneitä – sekä amerikkalaisia sotilaita että myös muun muassa irakilainen kymmenenvuotias poika. Sodan mielettömyys oli illan päällimmäinen sanoma ja se tuotiin esiin vahvasti. Kyyneleet virtasivat poskilleni jo aikaisemmin, ja niitä tuli lisää, kun joukon jatkoksi kohosi muistokirjoituksia, jotka lähestyivät jo tätä hetkeä, esimerkiksi tämän vuosituhannen 9/11 tragediassa kuolleiden nimiä, myös yksittäisen pelastustöissä menehtyneen palomiehen. Sotien ja luonnonkatastrofien uutisoinnissa saatamme turtua mainintoihin kuolleiden lukumääristä, mutta jokaiselle ihmiselle, joka jää sodan jalkoihin, se on aina yksilön tragedia, sitä hänelle annettua yhtä ainoaa elämää koskeva murhenäytelmä. Myös Pinkin tuskalliset itsesyytökset biisin The Trial aikana ja muurille heijastetun animaation kautta aidon tuntuisesti toteutettu viruminen yksin sellissä saivat uusia merkityksiä, ahdistus oli niin konkreettista, että ajatukset kulkivat kaikkien mielipidevankien puoleen.

Watersin tiimi tekee esityksen aina sen maan yleisölle, jossa se kulloinkin esitetään. Niinpä nytkin mukana taustakuvissa oli myös Suomen sotien vainajia, ja alkupuolella konserttia biisiin We Don't Need No Education oli tuotu mukaan laulamaan helsinkiläisen koulun oppilaita. Eri vaiheissa konserttia iskulauseita heijastettiin muuriin myös suomeksi. Konserttiin kuului näyttäviä elementtejä. Salin pimetessä lentokone lensi ylitsemme, ja toisessa kohdin helikopterin roottorin sätsätys kaikui yläpuolellamme aidon tuntuisesti. Mukana oli Pink Floydin tavaramerkki lentävä sika, kyljessään teksti ”Trust us”, kuvastamassa kansalle ylhäältä päin annettuja tyhjiä lupauksia. Suurieleisyyden vastapainona Waters tuli rohkeasti välillä isolle lavalle aivan yksin tervehtimään yleisöä ja heiluttamaan meille. Itse asiassa hän teki tätä paljon konsertin eri vaiheissa ja selvästi halusi teknisten kikkailujen ohella tuoda iltaan henkilökohtaisen "ihminen ihmiselle" -ulottuvuuden.
Waters paitsi soitti yhden nykymusiikin historian kuolemattomista albumeista myös sai samalla tuotua paljon tärkeitä aiheita esiin. Olen todella onnellinen sekä kaikkien meidän katsojien että itse Roger Watersin puolesta, että tämä pääasiassa hänen käsialaansa oleva ainutlaatuinen tupla-albumi ja sen puhutteleva tarina saivat tämän päivän tekniikan ansiosta arvoisensa puitteet. Levyn ilmestymisen aikaan ja vielä pitkään sen jälkeen tällainen show ei olisi ollut mahdollinen. Koskettava oli sekin kohta konsertista, missä Waters lauloi itsensä kanssa dueton: screenille tuotiin konserttitaltiointi, lähikuvaa hänestä laulamassa Lontoossa ulkoilmakeikalla, muistaakseni vuonna 1981 eli kolme vuosikymmentä sitten, melko pian albumin ilmestymisen jälkeen.
Huikean hieno ilta. Jos olisin etukäteen tajunnut, miten mielettömästä jutusta on kyse, olisin ottanut varmaan liput vielä toiseenkin esitykseen, suunnitellut etukäteen vaikka Lontoon-reissun tämän projektin ympärille. Näkemistä oli niin paljon, että paljon jäi varmasti rekisteröitymättä aivoihin ja korviin, ja silti kaikki se, mitä silmät ja korvat imivät, jäi hautumaan ja on mielessä vielä pitkään. Lontoon-keikalla oli kuulemma ollut mukana myös David Gilmour. Jos se on totta, siellä olisi ollut mielettömän hienoa olla mukana. Minä olen tällainen nostalgia-addikti :)
Ilo oli muuten nähdä keikkayleisön joukossa monia isä-poika-konserttikavereita. Vanhemmat tuovat nuorisonsa kuuntelemaan näitä uraa uurtavaa työtä tehneitä muusikkoja, se lämmittää sydäntä. Ja hieno oli se hetki, kun muuri kaadettiin. Ajatella, että sekin tarinaan kirjoitettiin jo kymmenen vuotta ennen Berliinin muurin ja itäblokin rautaesiripun kaatumista. Musiikin tekijät ovat aikansa tarkkailijoita ja oraakkeleja.


12.4.2011, tiistai
The Twilight Singers
Tavastia
Amerikkalainen, 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun The Afghan Whigs -bändissä vaikuttanut indierock-konkari Greg Dulli näyttää hieman turpeine olemuksineen itsevarmalta öykkäriltä. Ja vaikka tuo viimeinen sana osoittautuu vääräksi, sillä Dulli on fiilistelyn ja tunnelmoinnin mestari, koppavuutta lähentelevä varmuus ja ylimielisyys eivät ole ihan vääriä ensivaikutelmia. Dulli ei nimittäin turhaan yleisöään mielistele tai kumartele; hän tulee ja soittaa sen, mitä haluaa, ja siinä on sellaista eläytymisen intensiivisyyttä, että melkoisen mykistyneenä sitä pieni ihminen kuuntelee.
Tiistai-ilta vajaaksi myydyllä Tavastiaklubilla oli meidän paikalle saapuneiden hemmottelua sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaikka iloitsen aina kun hyvän bändin keikka on loppuunmyyty, nautin toisella tavalla näistä harvinaisista hetkistä, jotka yleensä osuvat tällaisten alkuviikon arki-illan keikkojen osalle silloin tällöin: taitavat artistit, salissa väljää ja avaraa, ääniaaltojen lentää kenenkään estämättä minua kohti.
Bändi astui lavalle ja avaa keikan soittamalla uuden Dynamite Steps -levynsä avausraidan Last Night in Town, ja siitä eteenpäin saimme kuulla tuolta uudelta hienolta levyltä lisää niitä häkellyttävän upeita biisejä, kuten Gunshots ja On the Corner, ja lopussa kuultujen kolmen encore-biisin joukossa huumaannuttavan rämeää kitaramelua tulviva Waves. Paljon on settiin tiputeltu myös helmiä aiemmin ilmestyneiltä albumeilta, mm. Teenage Wristband ja The Killer.
Dulli taitaa myös cover-versioiden tekemisen harvinaisen tyylikkäästi, sillä hän tekee biiseistä kokonaan omanlaisiaan ja laajentaa ne yhdistämällä ne jatkumona omiin sävellyksiinsä/sanoituksiinsa, kuten yhdistelmä All you need is love + Love + Annie Mae, jonka alkupuolella tunnustellaan ja nautiskellaan The Beatlesin tutulla rakkausteemalla ja rynnätään siitä eteenpäin samaa teemaa omin sävelin jatkamalla. Myös Pink Floydin The Wall vilahtaa jossain, Dulli nappaa siitä kiinni, kuljettaa sitä mukanaan jonkin matkaa ja jatkaa taas eteenpäin.
Kaiken kaikkiaan hienosti koottu setti! Jos jotain täytyisi oikein etsimällä illassa moittia, niin herkkien biisien osuutta olisi voinut lisätä, jotta se olisi tuonut kokonaisuuteen vielä lisää vaihtelua. Mutta kyllä nytkin kovan sointu-meteli-rytkeen ja pienimuotoisempien kappaleiden jaottelu toi hienoa aaltoilua puolitoistatuntiseen: Dulli astui välillä lavan toiselle reunalle koskettimien ääreen ja herkisteli siellä, ja sitten taas uudelleen eteen keskelle kitaranvarteen. Bändin muut jäsenet soittavat hyvin ja varmasti; he istuvat tähän soinniltaan vahvaan ja sekavaan, ja samalla ihailtavan hallittuun kokonaisuuteen, mutta Dullin rinnalla he jäävät ainakin tällä keikalla statisteiksi, eikä heitä edes esitellä nimeltä yleisölle.
Todella - mikä hieno ilta! Tämän illan kuluessa lanseerasin itselleni uuden termin ja tunteen: miltä tuntuu, kun musiikki tulee kohti kuin sarja pieniä teräviä lasiluoteja ja lävistää sinut, niin hienojakoisesti joka puolelta, että ääniaaltojen muodostamat luodit vain nipistelevät joka suunnalta, menevät läpi selkäpuolelta, ja edestä niitä tulee koko ajan lisää. Jäät ikään kuin niiden väliin ja haluaisit pysyä siinä loputtomiin.
Kiitos loistavalle miksaajalle vahvasta soundista ja volyymeista! Seuralaiseni tosin kaipaili myös paikoitellen lisää nyansseja kuuluviin, mutta minä nautin rohkean voimakkaasta äänimassasta. Liekö ollut bändin oma miksaaja siellä nappuloissa. Dullin lauluun tuotiin myös mukavan vaihtelevasti välillä todella voimakasta kaikua, mikä osaltaan lisäsi biisien alussa tyynemmin liikkeelle lähtevää ja siitä aina pauhuksi laajenevaa vaikutelmaa. Vahvan äänentoiston ansiosta keikasta jäi myös harvinaisen intensiivinen "jälkimaku", jolla tarkoitan ihon alle ja aivoihin uponneen huiman äänimassan jättämiä väreitä ja muistijälkiä.

Lämmittelybändi Kap Kap jäi meiltä näkemättä. Olivat kuuleman mukaan soittaneet hyvin lyhyen setin, vain noin 20 minuuttia, ja olleet tavanomaisia lämppärivetoja parempia.

27.3.2011, sunnuntai
Pelasta Punainen Pallo -hyväntekeväisyyskonsertti
Tavastia

Michael Monroe oli kaiken kiireensä keskellä ehtinyt vielä koota tällaisen illan, jossa joukko maamme eturivin artisteja lahjoitti esiintymistulonsa Punaisen ristin Japanin katastrofiavulle. Mikella on vuosikymmenten ajan ollut vankka suosio Japanissa, hän rakastaa japanilaisia fanejaan ja eleen vilpittömyys huokui läpi koko illan. Myös osalla illan muista esiintyjistä on läheisiä yhteyksiä Japaniin ja loputkin heistä olivat aidolla myötäelämisellä mukana tässä nopealla vauhdilla järjestetyssä konsertissa. Kiitos myös YleX:n nopean mukaantulon!

Suurlähetystö ja Japanin ystävät olivat olleet vahvasti mukana takaamassa illan onnistumisen. Tavastia oli koristeltu Japani-aiheen mukaan: monilla värikkäillä kimonoilla, viuhkoilla, kirsikkapuun oksilla ja origamilla, ja seinällä oli myös iso Japanin lippu. Ensimmäisen esiintyjän, Tuomari Nurmion jälkeen Suomen Japanin-suurlähettiläs kiitti kaikkia suomalaisia solidaarisuudesta ja Michael Monroeta tämän konsertin järjestämisestä.

Kaiken kaikkiaan todella hieno ilta. Karismaattiset esiintyjät esittivät 2-4 kappaletta kukin, yhden biisin pituudesta riippuen, sillä esiintymisaikaa heille oli varattu 15-20 minuuttia. Ja sitten viimeisenä Michael Monroe latasi vielä 40 minuuttia täysillä. Tavastia oli loppuunmyyty, täynnä Japanin ystäviä ja Suomessa asuvia japanilaisia. Koskettava ja myös musiikillisesti sykähdyttävä ilta. Jokainen esiintyjistä osasi todella asettua illan tunnelmaan ja herkistää sitä, ja laulujen sanat tuntuivat sopivan juuri tähän tilanteeseen, varsinkin kun artisti alusti ne viimeaikaisiin tapahtumiin viitaten. Esimerkiksi Jenni Vartiaisen Muruseni-kappale kauneudessaan kosketti nyt juuri tätä taustaa vasten, kun Japanissa monet etsivät kadonneita läheisiään. Samoin myös Mä en haluu kuolla tänä yönä tuntui tässä yhteydessä viittaavan Japaniin ja kuulosti sen vuoksi sanomaltaan paljon aiempaa syvällisemmältä, haikealta ja koskettavalta.

Jotta ei liian kaihomieliseksi menisi, Michael Monroe päätti illan takuuvarmaan energiseen tyyliinsä, heilui taas mikrofoninjohdon kanssa ja pyöritti sen tuhannelle solmulle, ja toi illan päätökseen sellaista elämänvoimaa, että ei tässä rankasta aiheesta huolimatta olla todellakaan päästämässä elämän langasta irti. Voimia kaikille Japaniin!!

Kiitos kaikille upeille artisteille: Tuomari Nurmio, Ismo Alanko & Teho Majamäki, Von Herzen Brothers, Paleface & Janna Hurmerinta, Jenni Vartiainen ja Michael Monroe Band.


26.3.2011, lauantai
Michael Monroe Band
Tavastia

Olen asettanut itselleni korkean riman näissä keikkakuvauksissa, kun olen koonnut paljon informaatiota ja selostanut illan kulun alusta loppuun. Nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja sanoa vain: menkää itse katsomaan! Michael Monroe on sellainen ilmiö, ettei häntä voi sanoin kuvata ja selostaa, hänen keikkansa täytyy kokea livenä.

Sen verran voin sanoa, että uuden levyn materiaali toimii keikalla tuhdisti kuin tykin suusta, meno kulkee varmaakin varmemmin, bändi on iskussa ja soittaa hienosti yhteen. Samoin toimivat myös Demolition 23:n aikaiset biisit, joista kuultiin useita, ainakin kaksi niistä pidennettyjä versioita. Täytyy oikein mainita, miten komeasti kulkee edelleen yksi Miken vanhan soolotuotannon helmistä Dead, Jail or Rock’n Roll. Koko puolentoista tunnin perussetti ja sen päälle puolen tunnin encoret alusta loppuun hienoa täydeltä laidalta tykitystä ja aina väliin hyväntuulista huuliharpun ja saksofonin soittoa ja pilke-silmäkulmassa-jammailua.

Monroe on poikkeuksellisen hyvin säilynyt 48-vuotias, sitä on pakko korostaa ja hattua nostaa tavalle, jolla mies on pitänyt itsensä ihailtavan hyvässä kuosissa. Spagaatejakin tuli jatkuvana virtana. Iän karttumisen huomasi ainoastaan siinä, että häneltä kesti ehkä sekunnin murto-osan nousta ylös koko-spagaatista, kun nuorempana hän olisi pompannut siitä suorin tein valoakin nopeammin jaloilleen. Eipä se siitä samasta ketteryydestä paljon puuttumaan jäänyt nytkään.

Mike on hyvällä tuulella ja loistaa ja hehkuu tyytyväisyyttä, nytkin hän innostui keikan loppupuolella hassuttelemaan ja kiipeilemään portaiden vieressä kulkevaa kaidetta pitkin, ja koska satuin seisomaan kaiteen vieressä, sain olla ihan kosketusetäisyydellä, kun hän veti spontaanin 80-luvun hittien potpurin siinä keikan loppuvaiheessa. Mike intoutuu usein keikan lopulla adrenaliinilatauksensa voimassa jatkamaan täysillä niin, että tuntuu ettei hän malttaisi lopettaa ollenkaan. Samanlainen upea draivi oli käynnissä nytkin. Tämä mies on sellainen rock'n roll -viihdyttäjä, ettei parempaa enää löydy.

Onneksi ei tarvitse odottaa pitkään ennen kuin kuulee bändiä uudestaan, sillä huomenna sama bändi soittaa samassa paikassa Japanin hyväksi. So, see you soon!!


25.3.2011, perjantai
Peter Hook & The Light
Nosturi
Kyseessä on ikääntyneen basistin, Peter Hookin tribuutti 1970-luvun lopulla perustetun Joy Divisionin, uuden aallon edelläkävijäyhtyeen, debyyttialbumille Unknown Pleasures. Joy Divisionin tarina ja erään hyvin herkän ja lahjakkaan ihmisen maallinen taival loppui aivan liian lyhyeen, kun karismaattinen laulaja-sanoittaja Ian Curtis päätti oman elämänsä toukokuussa 1980. Muut bändin jäsenet siirtyivät jatkamaan nimellä New Order, ja myöhemmin he ovat vaikuttaneet eri projekteissa. Käsittääkseni Hook on sittemmin riitaantunut kahden muun elossa olevan alkuperäisjäsenen kanssa, jotka tällä hetkellä vaikuttavat tahollaan samassa bändissä. En tiedä, ovatko he Hookin kanssa puheväleissä. Joidenkin lähteiden mukaan eivät.
Peter Hookin Unknown Pleasures -projekti on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan. Häntä on syytetty 30 vuotta sitten kuolleen ystävänsä muistolla rahastamisesta, ja jopa hänen kanssaan viime aikoina yhdessä Freebass-nimen alla soittanut Primal Screamin Mani Mounfield on Rumba-lehden (04/11) mukaan kommentoinut, että Hook haluaa kulkea ympäri maailmaa ”raahaten mukanaan kuolleen kaverinsa ruumista”. Hooky itse puolestaan on sanonut, että toiset ymmärtävät, miksi hän tämän kiertueen on halunnut tehdä. Ja niistä, jotka eivät ymmärrä, hän vain toteaa: ”The others can just fuck off.”
Peter Hook & The Light aloitti Unknown Pleasures -kiertueen Joy Divisionin perustamispaikkakunnalta Manchesterista 18. toukokuuta 2010, tasan 30 vuotta Curtisin kuoleman jälkeen, ja on ilmeisesti aikeissa aloittaa Closer-albumin ympärille rakentuvan kiertueen niin ikään Curtisin kuoleman muistopäivänä, 18. toukokuuta 2011, samassa kaupungissa.
Kaiken edellä mainitun perusteella ymmärrän ristiriitaisen vastaanoton, jonka Unknown Pleasures -kiertue oli saanut muusikkojen keskuudessa, enkä aikonut itse mennä keikalle. Vasta edellisenä päivänä heräsin siihen, etten sittenkään halua päästää tätä tilaisuutta ohi, ja ostin lipun viime tingassa. Keikkahan olikin sitten viimein loppuunmyyty.
Asetuin tuttujen luo lavan vieressä olevalle sivukorokkeelle, lavan edessä oli siinä vaiheessa tuskin ketään, koska siihen ei saa tuoda alkoholijuomia, joten ihmiset olivat ilmeisesti vielä anniskelualueen puolella. Kaikki vaikutti rauhalliselta ja ihmeen autioltakin. Odottelimme dokumentin alkua. Sekin hieman erikoinen tapa aloittaa keikka. Dokkari oli lisäksi hieman liian pitkä, 20 minuuttia, ja siinä jo näytettiin eniten Hookin naamaa. Silti se pohjusti keikkaa mielestäni ihan yhtä hyvin kuin miten yleensä pohjustaa moni kuivakampi lämmittelybändikin. Dokumentista sai sitä paitsi ihan hyvää tietoa ja kertausta siitä, millaista latua luovaa meininkiä Manchesterin musiikkielämässä noihin aikoihin, kolme vuosikymmentä sitten, oli meneillään, ja millaisten vaiheiden kautta Joy Divisionista tuli myöhemmin New Order.
Dokumenttielokuvan jälkeen verhot vedettiin kiinni ja niiden takana valkokangasta nostettiin pois ja tuotiin instrumentteja tilalle. Tunnelma oli edelleen rauhallinen, mutta odottava. Samalla myös viereeni korokkeelle nousi enemmän ihmisiä, ja yllätyin kovasti tajutessani yleisön ikärakenteen: suurin osa oli nuorta miespuolista porukkaa. En tiedä, olivatko he kitaransoiton harrastajia vai britti-indierockin valveutuneita ystäviä, ehkä heidän Joy Division -heräämisensä oli Killersien Shadowplay-coverin ansiota, joka tapauksessa innoissaan he olivat, lavan edessä ulospäin suuntautuneemmin ja siinä korokkeella meidän vieressä ollut nuorisoporukka hillityn keskittyneesti soittajien työskentelyä kaula pitkällään katsellen. Myös ihmeen kohteliaita olivat nämä nuoret, kun varoivat koko ajan, etteivät tulisi meidän näkymäämme peittämään, vaan jäivät huomaavaisesti siihen minun olkapääni taakse.
Minulla olikin huikean hyvä näkymä suoraan lavalle, ottaa vastaan se hieno kitara-bassokuvioiden matto, joka lähti vyörymään meitä kohti, No Love Lost etunenässä. Siitä se lähti käyntiin, ja parin lämmittelybiisin jälkeen, kun yleisö lavan edessä oli hyvin mukana, bändi lähti tarjoilemaan Unknown Pleasures -albumia biisi biisiltä. Oli hienoa kuulla biisit soitettuina niin kuin ne pitääkin soittaa. Peter Hookin poika soitti bassoa enemmän kuin isänsä, sillä isäpappa keskittyi lauluun, joka ei ollut hänelle helppo tehtävä, kuten olin jo ennalta lukenut eräästä haastattelusta hänen nöyrästi kertoneen. Tuossa haastattelussa hän oli ihaillen kertonut, miten nyt havahtui tajuamaan Ianin sanoitusten rikkauden, kuinka jokaisen biisin sanat ovat kuin pienoisnovelli, ja niiden tulkitseminen todella vaatii asiaan paneutumista.
Tietenkään viisikymppinen Peter Hook ei ole laulajana sama asia kuin parikymppinen aito ja alkuperäinen Ian Curtis. Mutta hän esitteli meille kappaleet, joita hän arvostaa, ja musiikki lauluosuuksien ympärillä toimi niin hyvin, että eihän tästä kokonaisuudesta voinut kuin nauttia täysillä. Kitaristi Nat Wason oli lainassa manchesterilaisesta Haven-bändistä ja soitti hienosti. Olipa hienoa kuulla Shadowplaysta se alkuperäinen versio. (Rolling Stone -lehti on kirjoittanut Killersien versiosta vähemmän mairittelevasti “The cover of Joy Division’s Shadowplay should have stayed in the vaults.”)
Vaikka tunnetut Love will tear us apart again ja She’s lost control kirvoittivat kädet kohoamaan ja viimeistään siinä vaiheessa syntyi lavan edustalle heilumistanssin pyörre, itselle nuo kappaleet toivat selvimmin esiin Hookin puutteet laulajana. Minua ilahdutti kokonaisuus ja se oikeanlainen synkähkö tunnelma, jonka esiintyjät olivat halunneet rakentaa ja jossa he olivat mielestäni onnistuneet. Minä todella uskon, että Peter Hook halusi tällä projektilla ennen kaikkea kunnioittaa edesmenneen ystävänsä muistoa ja vahvistaa heidän yhteisen musiikkinsa pysymistä myös tämän uuden sukupolven tietoisuudessa. Minä arvostan tätä Hookin kunnianosoitusta, eikä sitä minun mielestäni vesitä yhtään se, että hän siinä sivussa tienaa soittamisella myös elantonsa, eli rahastamissyytökset voi jättää omaan arvoonsa.
Peruskeikan päätti muistaakseni Interzone, minkä jälkeen bändi kävi takana ja tuli soittamaan vielä neljä kappaletta. En muista ulkoa, mutta siinä taisivat tulla I remember nothing, Warsaw, Transmission ja niiden lisäksi vielä yksi biisi. Tämän jälkeen salista lähti jo jonkin verran porukkaa liikkumaan kohti uloskäyntiä, mutta muu yleisö vaati edelleen bändiä takaisin, ja he tulivatkin soittamaan vielä toisen encoren, jonka Hook aloitti omistamalla ystävänsä äskettäin kuolleen isän muistolle biisin Atmosphere: ”Dont’ walk away in silence…” (Luin myöhemmin netistä, että Atmosphere äänestettiin vuonna 2000 eräässä englantilaisessa radio-ohjelmassa kuluneen vuosituhannen hienoimmaksi biisiksi.) Keikan päätti vielä Joy Divisionin olemassaolon aikana tehty, mutta Curtisin kuoleman takia vasta New Orderin ensimmäisenä singlenä julkaistu Ceremony. Kohti uutta, kohti valoa:
Picture me and then you start watching / Watching forever, forever /
Watching love grow, forever / Letting me know, forever...

Keikan jälkeen minulla oli sellainen huikea tunne, että voisin aloittaa vaikka heti alusta ja kuulla koko jutun uudelleen. Se sana minulle tosiaan tuli viimeisten sointujen kadottua mieleeni: ”UUDELLEEN!” Niin kaunista se oli. - Peter Hook, mitä tahansa sinun projekteistasi puhutaan ja miten hankalana ihmisenä sinut lähemmin tuntevat mutta kanssasi eri mieltä olevat saattavatkin sinut nähdä, olen kiitollinen, että sain olla mukana kuulemassa nämä Joy Divisionin upeat biisit livenä, ja sentään 25 %:sesti alkuperäisen bändin jäsenen esittäminä. Thanks, mate !!!




12.3.2011, lauantai
Micke & Lefty, featuring Chef
Tenalji von Fersen, Suomenlinna / Viapori Winter Blues
Blues-diggarit ovat oma ihmislajinsa, heillä on omat piirinsä ja nettisivustonsa, omat suosikkibändit ja tietoutta bluesmusiikista meillä ja ulkomailla. Minä lähdin ihan tietämättömänä ja kylmiltäni tutustumaan juuri kansainvälisen blueskisan alla Suomen edustajaksi valittuun trioon, josta 2/3 on kotoisin Pohjanmaalta, eli Micke ja Chef, ja vasenkätinen kitaristi Lefty Leppänen puolestaan pääkaupunkiseudulta.
Trio siis valittiin viime vuoden lopulla edustamaan Suomea nyt maaliskuussa 2011 käytävään, ensimmäiseen Euroopan blueskilpailuun, European Blues Challenge, joka järjestetään Berliinissä. En tiennyt tätä, kun lähdin heidän settiään seuran vuoksi kuuntelemaan, enkä sitä, miten hyvä svengi tällä kokoonpanolla on.
Ensinnäkin todettakoon, että Lefty on mainio kitaristi ja laulaja, se käy ilmi heti ensimmäisistä biiseistä. Rummuissa Micke ja basisti Chef saavat myös omat lauluvuoronsa, ja tämä monipuolistaa muutenkin viihdyttävää settiä entisestään. Soitto kulkee varmalla ja rennolla otteella, ja kaikki kolme laulavat mielestäni niin hyvin, että voisivat vetää vaikka yksin laulajana pitkän setin. Heidän erilaiset laulutyylinsä tuovat kuitenkin eri kappaleisiin erilaisen tunnelman, ja se tietysti helpottaa minun, blues-vasta-alkajan, keskittymistä, ja tuo sopivasti vaihtelevuutta keikkaan. Leftyn laulu on erityisen hyväntuulista ja poikamaisen rempseää jodlinkia, ulkonäöltäänkin rotevammat Micke ja Chef taas puolestaan äijempää tulkintaa.
Kaikissa kolmessa trion jäsenessä on kaiken aikaa sellaista hyväntuulisuutta, että huomaan ajattelevani, pitäisikö bluesiin musiikinlajina tutustua jatkossa paremminkin, kun siitä tulee näin hyvälle mielelle. Todella hyviä blues-diggailun edistäjiä ovat nämä Lefty, Micke ja Chef. Miesten musisointia voi käydä vaikka heti suorin tein tsekkaamassa heidän MySpace-sivultaan, missä on ainakin neljä biisiä kuunneltavana. Muistutan tosin, että livenä he ovat vielä näitä kuuntelumaistiaisia herkullisempia. Tätä musiikinlajia on varmaan kaikkein parhainta kuunnella elävänä. Sivulle on listattu trion kevään Suomen-keikat, suosittelen!
Erikseen tahtoisin muuten mainita poikien lavalla olemisesta, miten luontevaa se on, ja välispiikeissä on juuri sopivan rento ote. Mieheni puolestaan ihaili sitä, miten paljon Micke Björklöf sai irti niin pienimuotoisesta rumpusetistä, jossa oli oikeastaan vain yksi rumpu sekä helistimet & kilistimet. Myös Micken huuliharpunsoitto ansaitsee erityismaininnan. Sitä tuli itse Klaus Järvinen keikan jälkeen erikseen kiittelemään.
En ole muuten koskaan tainnut käydä Suomenlinnassa talvella, joten se toi oman lisänsä tähän iltaan. Oli tunnelmallista katsella hajoavia jäälauttoja, kun lautta teki vartin matkaansa niiden läpi. Tenalji von Ferseniin on lauttarannasta kymmenen minuutin kävelymatka, mutta se oli vain miellyttävä kokemus tällä säällä, kun pakkasta on ainoastaan pari astetta ja lunta vielä maassa kulkua valaisemassa. Suomenlinnan tunnelma on aina romanttinen, ja itse olen hullaantunut vanhoihin tiiliseiniin ja holvikattoihin, joten Tenalji von Fersenissä oli ilo istua punaviinilasi edessään nauttimassa hyvästä musiikista. Sen jälkeen kun olin vuorokauden seurannut uutisia Japanin tsunamin aiheuttamista tuhoista, tämä roots & blues -setti palautti mieleen kaivatun ja niin tervehdyttävän elämänilon ja huolettomuuden. Todella mukava ja mieltä piristävä sessio.
Takaisin lauttarantaan kävellessämme oli jo ilta pimennyt, mutta valaistusta oli riittävästi, ei kuitenkaan liikaa. Kaikkialla rauhallista, ja jäiden ryskyminen lautan kylkeä vasten oli hämärässä vieläkin tunnelmallisempaa.
Hyvää menestystä, Micke, Lefty & Chef, Berliiniin 18−19. maaliskuuta!




20.2.2011, torstai
Jukka Tolonen, Juudan leijona -levynjulkistamiskeikka
Siion-seurakunta

Kitaristilegenda Jukka Tolonen oli 1970−1990-luvuilla hyvää uraa tehnyt, myös kansainvälistä arvostusta nauttinut suomalainen kitaristi. Sitten hänen huumeidenkäyttönsä lähti hiljalleen käsistä ja johti vuonna 2006 törkeään pahoinpitelyyn, jota Jukka lähti sovittamaan kaltereiden sisäpuolelle. Myöhemmin kuulimme, että hän oli tullut vankilassa uskoon, raitistunut ja muuttunut kaikin tavoin.

Alkuvuonna 2011 häneltä ilmestyi Marzi Nymanin tuottama virsilevy, jolla Jukka ei sormia vaivaavan nivelrikkonsa takia voi soittaa kitaraa, mutta jolla hän sen sijaan laulaa, ei niin kovin kauniilla äänellään. Kuuntelin levyn ennen keikkaa. Kiinnostukseni pohjaa ensinnäkin siihen, että itse jo 1970-luvulla tiesin Jukka Tolosen nimen, vaikka itse pikkutyttönä en kovin paljon progemusiikin päälle ymmärtänytkään, vaan mun ykköskitaristi oli Albert. Mutta Jukan meriitit kuitenkin ovat olleet tiedossa jo neljä vuosikymmentä, ja tämän lisäksi arvostan uutista jonkun henkilön uskoontulosta, olipa hän julkisuuden henkilö tai kuka tahansa. Ja lisäksi pidän vanhojen virsien sanoituksista.

Levyllä Jukan laulu ei ole kaikkinensa mitään kaunista kuultavaa, mutta levyn tunnelma on silti koskettava, ja Marzi Nyman tuottajana on tehnyt hienoa työtä, taustat kuulostavat oikein hyvältä. Jukan äänen koruttomuus sopii virsien sanoituksiin, joten kyllä tuo levy meillä usein soi. Mieheni varsinkin pitää siitä kovasti. Ei mitään sievistelyä, vaan sopivan pelkistetty ja raadollinen meno.

Näillä eväillä siis levynjulkkareihin lähdimme, ja täytyy sanoa, että olin kosketettu tilaisuuden kokonaistunnelmasta. Paikalla oli myös vankilalähetti, jonka kautta Jukka oli lusiessaan kuullut evankeliumin, mistä saimme kuulla koskettavan, tiivistetyn tarinan.

Tämän jälkeen alkoi bändi soittaa levyn biisejä läpi, ja Jukan laulu sopi vielä paljon paremmin livetilanteeseen kuin levylle, se pelkistetty soundi toi kyllä sanoitukset niin hienosti esiin, että ne nousivat ajankohtaisesti korviini, varsinkin nyt eduskuntavaalien alla. Vai mitä sanotte näin hienosti kiteytetyistä ajatuksista, virrestä 400: ”Voi niitä, jotka etsivät vain omaa parastansa ja petoksilla elävät, kun kärsii köyhä kansa. He eivät muista Jumalaa, pois valta heiltä katoaa ja vaihtuu tuomioksi.”

Entäpä Jukan oman elämän käänteet virren 287 sanoin: ”Oi Herra, kuinka jouduinkaan näin kauas poluiltasi ja kuinka aina uudestaan teen vastoin tahtoasi!” Ja sitten jatko: ”Kuitenkin kiitän sinua, oi Herra maan ja taivaan, kun vielä armon aikana toit minut tunnonvaivaan.” Ja virrestä 349: ”Oi Kristus, kallioni, iloni ikuinen, keskelle tuomioni näin annat autuuden.”

Julkistuskeikalla oli mukana myös Marzi Nyman akustisessa kitarassa, ja hänen läsnäolonsa toi tilaisuuteen tietysti erityistä musiikillista kredibiliteettiä. Vaikka Jukalta emme voineetkaan kuulla sitä, missä hän on maailman huippuluokkaa, eli kitaransoittoa, niin Marzi paikkasi sitä osuutta ja Jukka puolestaan laulajana tuo esiin, ei parasta mahdollista lauluääntä, mutta sellaiset vilpittömän tulkitsijan lahjat, että siinä kyllä istuin penkkiin uponneena koko tilaisuuden ajan.  Ihan konkreettisestikin, koska Siion-seurakunnan, entisen elokuvateatterin, vanhat istuimet ovat melko alas lattiatasoa kohti vajonneet, mutta myös siksi, että virsien sanoma vei mukanaan ja siihen oli helppo näiden muusikkojen kuljettamana keskittyä.

Jukan bändissä soitti muun muassa hänen poikansa Dimitri, jonka rumpusetti tosin oli siihen tilaan nähden liian iso ja peitti välillä laulua ja muita soittimia, mikä konsertin ainoaksi miinuspuoleksi mainittakoon. Dimitrin vaimo, eli Jukan miniä Johanna, on todella suloinen nuori nainen, ja hänen heleän tyttömäinen äänensä toimi raikkaana vastavoimana Jukan kolkolle poljennolle. Kiitos myös Minna Raskiselle kanteleen soitosta ja, sokerina pohjalla, Junnu Aaltosen puhaltimille. Kaiken kaikkiaan puhutteleva konsertti. Menisin kuuntelemaan Jukka Tolosen virsitulkintoja toistekin. Niiden kautta ajatuksiin löytyy uusia ulottuvuuksia. Tämä kyseinen päivätilaisuus teki hyvää myös sydämelle.





17.2.2011, torstai
Albumiklassikot:
Pelle Miljoona Oy plays Moottoritie on kuuma / Tavastia

Hienoa nostalgiaa helmikuun pakkastorstaina, ilta josta tiesin nauttivani mutta joka antoi vielä paljon enemmän kuin olin olettanut. Pellen mukaan tämä oli nyt levyn julkkarikiertue, 30 vuotta myöhässä. Kaikki olivat vanhenneet usean kymmentä vuotta, sekä soittajat että yleisö, mutta olipa kuulijoiksi tullut ihan nuortakin väkeä, muutama parikymppinen herrasmies kerrassaan tyylikkäissä irokeesikampauksissa, joiden eteen oli nähty vaivaa. Kiitos, nuoret! Sydäntä lämmitti.

Lavalla alkuperäinen kokoonpano. Mukana ovat myös Andy McCoy ja Sam Yaffa, jotka soittivat Pelle Miljoonan kanssa vuonna 1980 Moottoritie on kuuma -albumilla.  Andy ja Sam muuttivatkin sitten heti syksyllä 1980 Tukholmaan perustamaan Hanoi Rocksia, ja Pelle Miljoona Oy jatkoi uudella kokoonpanolla. Tänään kuitenkin meille soitti alkuperäisistä alkuperäisin, ja se oli kaunista vielä kerran kokea.

Lavalla soittavista miehistä rocktähden säteily oli tallella enää vain yllä mainitulla McCoy-Yaffa-kaksikolla, heillä se vaan on ja pysyy. Sam näytti lisäksi tosi nuorelta ja oli kaikin puolin hyvässä kuosissa. Andy taas on iän patinoima rockstara, jossa tuo rokkikukon aito olemus vaan kaikista vuosista ja niiden jättämistä rankoistakin jäljistä huolimatta asuu sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Muista lavalla soittaneista Tumppi ja Pelle olivat mukavia ja rakastettavia heppuja, mutta eivät varsinaisia maailmantähtiä. He ovat sitä ehtaa ja luotettavaa ensimmäistä suomalaista punk-sukupolvea, joka edelleen pitää aatetta yllä omassa arjessaan ja sydämessään. Hyvin heiltä laulu sujui, ja alkuperäiseen punkkiin liittyvä ajattomuus ja aitous. Koskettimissa pulskistunut Ari Taskinen oli porukasta eniten tavallisen keski-ikäisen miehen ruumiillistuma, mutta taustat tietäen oli hienoa nähdä ja kuulla myös häntä. Moottoritie on kuuma, tuo rakastettu klassikko, on nimittäin nimenomaan Taskisen säveltämä.

Keikalla kuultiin sellainen liuta hienoja biisejä, että itsekin hätkähdin: näin hienoa aikaa se todella oli, silloin tehtiin tällainen kavalkadi loistavia vetoja, sitä selkeää punkrockia alusta loppuun asti, sekä kotimaista tuotantoa että hienoja coverbiisejä kuten Lanka palaa, jonka sanat soivat Tumpin laulamina tänäkin torstaina niin tähän päivään kuin vain olla voi.

Sanoituksiin mahtuu mukaan niin paljon tunteita ja ajatuksia. Otetaan kantaa, tehdään rakkautta, hehkutaan nuoruuden intoa, pidetään yllä haaveita, uskotaan unelmiin ja kerrotaan haikeita tarinoita väärin ymmärretyistä nuorista kuten Gabriel.

Keikalla saimme sitä vanhaa hyvää tuotantoa koko rahan edestä, lopussa kaiken muun hienon päätteeksi vielä sokerina pohjalla Juokse villi lapsi, Moottoritie on kuuma ja Tahdon rakastella sinua. Mutta eipä se hyvä loppunut siihenkään, vaan encorena meille tarjoiltiin Problemsin Ei tää lama päähän käy sekä Pelle Miljoonan Lähdetään kiitämään ja Hyvää yötä maailma. Eikä näitä biisejä soitettu miten tahansa, vaan todella briljantisti, olihan lavalla mukana Suomen taitavimpiin kuuluva kitaristi McCoy sekä ehdoton kotimaisten rockbasistien kuningas Yaffa, jonka taitoja olen saanut täällä kotimaan kamaralla kuulla tänä vuonna jo kaksi kertaa.

Oi autuutta ja onnea. Olen kiitollinen, että sain elää 80-luvun alun livenä ja että saan olla hengissä vielä nyt ja fiilistellä niitä vuosia edelleen tänään. Huhtikuussa saadaan kuulla lisää Sam Yaffaa Michael Monroen keikalla, siihen asti, Hyvää yötä, rakas 80-luku <3

Juokse villi lapsi
juokse kauemmaksi
siellä kasvat vahvemmaksi
ja vapaammaksi.
Juokse henkesi edestä
ota toivon kipinä mukaan
taivas on täynnä kuumaa terästä
ehkä pian, sitä ei tiedä kukaan…


8.2.2011, tiistai
Isobel Campbell & Mark Lanegan / Tavastia


Jälleen voisin aloittaa samoin sanoin: ”Kiireisen työviikon alkupuolella sinnikkäästi lähdin kuuntelemaan…” Tällä kertaa kyseessä keikka, joka myytiin loppuun viime vuoden lopulla jo heti samana aamupäivänä kun liput tulivat myyntiin. Onneksi sitten viikon kuluttua saimme ostettua Tiketistä kaksi lunastamatta jäänyttä lippua. Tämän keikan taustana oli viimekeväinen harrastunnelmainen Laneganin soolokeikka. Sitä jäi niin kaipaamaan lisää, että tälle Campbell & Lanegan -yhdistelmän keikalle lähtiessä melkein harmittelin, ettei kyse ollut jälleen Markin sooloillasta.

No, paikalle saavuimme vain vartin ennen showtimea, emmekä siis edes haaveilleet pääsevämme portaille, mistä olisi ollut taattu näkyvyys ja missä voi jopa istua ennen h-hetkeä. Olin henkisesti varustautunut siihen, että lattialla seisoessani joutuisin jäämään pitempien taakse ja keskittymään vain kuuntelemiseen. Mutta ihmeekseni sain heti sisään tultuani kävellä suoraan lavan eteen. Edessäni oli vain noin kolme riviä ihmisiä, kaikki sopivan lyhyitä. Tämä väljä tunnelma saattoi johtua siitä, että yleisö oli niin rauhallista ja kaikki olivat seesteisiä käytökseltään ja varoivat tönimästä vieruskaveria. Keikan alettuakaan kukaan ei liikkunut sen kummemmin kuin vain heilui uneksivasti ja tuijotti kuin lumottuna kaksikkoa, tai jompaakumpaa tai molempia vuorollaan.

Niin he saapuivat hämärälle lavalle, siniset valot taustallaan. Isobel hieman country-tyylisessä luonnollisessa kampauksessa (vaaleat hiukset vapaina mutta osa niistä takana kiinni), avoimessa taivaansinisessä kudotussa kietaisubolerossa ja sen alla olevassa piukassa ja erittäin avonaisessa korsetti-yläosassa, jossa oli kukkakuvioita, ja piukassa sinisessä farkkuhameessa. Hän on hyvin kaarevasti naisen muotoinen, ja runsaan lantion vastapainona hoikkaa vyötäröä oli korostettu tummalla vyöllä. Kasvoista hän on kaunis kuin nukke. Olin ilahtunut heti kun hän avasi suunsa ja alkoi laulaa huokailevalla tyylillään: livenä naisessa on läsnäoloa, joka suurelta osin saa katsojan antamaan anteeksi biisien tasapaksuuden.

Ja sitten oli Mark… <3 suoraan edessäni, eli minun ei tarvinnut kuin katsoa ylöspäin, antaa katseeni porautua kasvojen karheuteen ja uppoutua kuuntelemaan miehekästä ääntä, joka vie mennessään. Joku rohkea mies yleisöstä tiivisti ajatukseni sanoiksi keikan loppupuolella huutamalla kovaan ääneen: ”We love you, Mark!” Johon Mark vastasi: ”We love you too.” Se taisi ollakin melkein ainoa juttu, mitä hän koko illan aikana sanoi.

Tai kyllä hän sitä ennen oli sanonut muutakin, niin ikään spontaanisti. Keikkaa oli kulunut tosiaan aika pitkälle, Isobelin henkäilyä + Markin kähinää ja hienoa fiilistelyä, kunnes erään kappaleen alussa Isobel joutui alkutahtien jälkeen keskeyttämään ja pyytämään, että biisi aloitetaan uudestaan; hyvin naisellisesti ja hämmentyneesti hymyillen hän katseli kokoonpanon kahta akustista soittajaa, kihersi ja henkäili hurmaavasti mokansa takia ja selitti: ”Someone was supposed to give me a cord.” Tämä ns. virhe, eli viehättävällä tavalla ihmisten tasolle siirtyminen, puhkaisi jännityksen, jota artistien jäykkä puhumattomuus siihen asti oli pitänyt yllä. Siis haluan korostaa, että se alkupuolen jännittynyt tunnelma oli myös hyvää jännitystä, sellaista salaperäisyyttä, joka Mark Lanegania ympäröi, koska hän on kaikessa puhumattomuudessaan suorastaan järisyttävän läsnä oleva ja rakastettava. Kuitenkin tässä vaiheessa, Isobelin murrettua jään, myös Mark heräsi hetkeksi, naurahti ja kuului sanovan jotain siihen tyyliin, että hänestä tuntuu samalta kuin jos olisi sepalus jäänyt auki. Viittasi siis nolostumiseen. Hän siis murjaisi vitsin!

Nuo kaksi juttua olivat tosiaan ainoat, mitä Mark yleisölle sanoi koko aikana. Jossain vaiheessa hän kyllä kuiskasi jotain Isobelille, ja muutenkin eri vaiheissa keikkaa haki katseellaan Isobelia ja hymyili, siis aivan selvästi minun tulkintani mukaan tukeutui keikkatilanteessa Isobeliin, vaikka Markin heistä kahdesta se suuri stara kuuluisi olla! Mutta hänelle ei vain istu mikään muu habitus kuin syvällinen nöyrän taiteilijan kärsivä ilme, liikkumaton ja sisältäpäin aistittava eläytyminen lauluun sekä täydellinen ulkoinen vaatimattomuus.

Sitten varsinaiseen musiikkiin. Siellä kuultiin runsaasti biisejä heidän kolmelta yhteiseltä levyiltään. Aika paljon Hawkin, viimeisimmän levyn materiaalia, josta täytyy sanoa, että se on aika tasapaksua joiltain osin, minun henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan monissa lauluissa on suhteellisen samanlainen poljento. Näin siis ensi alkuun lataan kritiikkini, eli keikkaa olisi voinut lyhentää parilla biisillä, eli jättää jotkut samalta kuulostavat kappaleet pois.

Toinen miinuspointti on vaihtelua tuovan osuuden puuttuminen. Sellaiseksi oli varmaan tarkoitettu se, kun Mark poistui hieman perussetin puolivälin jälkeen lavalta ja Isobel tulkitsi kaksi laulua ilman häntä. Mutta kun niissä ei ollut poljennon ja tunnelman puolesta mitään eroa edeltävään, tämä kohta suorastaan latisti tunnelmaa. Isobelin ihailijat ovat varmasti toista mieltä ja sen heille suon. Itse olisin suoraan sanoen suositellut, että Markin sijasta takahuoneeseen olisi tässä vaiheessa poistunut duon kauniimpi osapuoli, niin että Mark olisi voinut esittää omasta soolotuotannostaan jotain raadollista kähinää. No, tätä ei kuitenkaan tapahtunut.

Pitkä keikka ei kuitenkaan tästä mainitusta tasapaksuudestaan huolimatta romahtanut loppua kohti, vaan päinvastoin, lopussa kuultiin vielä todellisia helmiä, kuten perussetin päättänyt Come on over, johon Isobel henkäisi aina perään hyvin sensuellisti sen ”turn me on” -jatkeen. Ja encoret olivat herkkua. Revolver on niin upea rakastetun lähtöä kelaava laulu, ettei enää voisi riutuva rakkaudentunnustus siitä koskettavammaksi muuttua.

Muitakin hienoja rakkauslauluja duon yhdessä esittämissä biiseissä on, myös hyvin herttaisia rakkaudentunnustuksia, eli tämä ei ole niin raato-tason meininkiä kuin Laneganin pohjattoman viskinjanon ja rappion eri asteiden tienoilla liikkuvat soolokeikan teemat. Toisaalta Laneganin soolokeikalla (johon tahtomattani koko ajan ajatuksissani palaan, koska se oli viime kevään kohokohtia elämässäni) tunnelmassa oli myös selkeämmin uskonnollista hartautta, kun taas tällä Lanegan & Campbell -keikalla se tuli esiin kätketymmin muutamien kappaleiden kautta, esimerkiksi We die and see Beauty reign.

Yksi voimakkaasti keikkaa sävyttänyt teema oli aistillinen, eroottinen tunteiden pidättely, se leijui koko ajan ilmassa harvinaisen hienolla tavalla. Isobelissa täytyy myös ihailla sitä, miten hän ei arastele pysähtyä ja syventyä hitaaseen ja kiirehtimättömään lauluun ihmismassan edessä. Hänen eläytymisensä oli hyvin viehättävää käsien heilutteluineen, joissakin tiivistunnelmaisissa lauluissa hänen kätensä läpyttivät hitaasti sivuilla kuin lentoon haluavan linnun. Ja vihellyssoolot ja rytmimunan/tamburiinin hidas heiluttaminen olivat kerrassaan hurmaavia osuuksia. Enpä ihmetellyt vieressäni seisoneiden nuorehkojen miesten pahoittelevaa toteamusta toisilleen, kun he heti Isobelin lavalle saavuttua manasivat seisovansa väärällä puolella salia. Meidän puoli siis oli siinä Markin edessä.

Itse olin juuri haluamallani puolella <3 ja suosittelen kaikille ihan kaikkea Mark Laneganiin liittyvää musiikillista elämystä, olipa se sitten Isobel Campbellin tai Greg Dullin kanssa tai soolona. Markin läsnäolo takaa aina eleettömän ja voimakkaan keikkakokemuksen, jota voi maistella ja helliä mielessään vielä pitkään.


20.1.2011, torstai
Mad Juana / Tavastia


Kiireisen työviikon loppupuolella sinnikkäästi lähdin kuuntelemaan, millainen on Sami Jaffan ja vaimonsa bändi, joka soittaa raikasta maailmanmusiikkia, jossa on paljon erilaisia vaikutteita. On haitaria ja puhaltimia ja vauhdikas espanjalaisvaikutteinen poljento.

Olin kuullut heitä hieman levyltä ja käynyt pohjustamassa keikkaa katsomalla YouTubesta löytyvät pätkät. Keikasta saikin näin ollen enemmän irti, kun tunnistin heti jo ennen keikkaa ihastukseni herättäneet Mad Love & Bury Me Standing. Myös tuntemattomat biisit uppoavat livenä ensi kuulemalta, niin läsnä olevasti Karmen Guy ne lavalla tulkitsee.

Bändi tuli lavalle ilman mitään tähden elkeitä, pikkuhiljaa tiputtelivat sinne, ja sitten lähti soitto käyntiin. Karmen Guy johti hommaa alusta saakka ja liikkui hienosti lavalla. Ensin vähän ihmettelin asua, sillä flamencotyyppiseen naiselliseen ja näyttävään pitkien, kauniiden käsivarsien ojenteluun olisi sopinut joku muu alaosa kuin tiukat lyhytlahkeiset arkisen näköiset jumppahousut. Oli toisessa reidessä sentään kukkakuviota, plus että Karmen näyttää upealta jumppahousuissakin. Ja heti kun biisit pääsivät vauhtiin, totesin, että tässä naisessa on tyyli kohdallaan. Ei tarvitse enää keskustelupalstoilla kenenkään mustasukkaisen Jaffa-fanin väittää, että Karmen on bändissä vain siksi, koska on Samin vaimo. Karmen Guy on nimittäin todella uljas keulakuva bändille ja laulaa hyvin.

Haitaria soittava lyhyt mimmi, kokenut ja taitava saksofonisti, kauniskasvoinen trumpetistipoika, rumpali, Sami kitarassa, ja luihun taskuvarkaan näköinen basisti, kaikki hoitivat tonttinsa hyvin. Etnopoljento + riippumattomuutta, vapautta ja tanssin ja musiikin huolet vievää voimaa hehkuttavat sanoitukset saivat aikaan valtavaa eksistentiaalielämän kaipuuta, ja keikan edetessä tunsin ytimissäni aina vain vahvemman houkutuksen hypätä mukaan johonkin kiinnikkeettömään, hetkessä elävään mustalaisseurueeseen.

Jos haluat tehdä elämässäsi täyskäännöksen, irtioton, vaihtaa alaa tai pitää välivuoden, karistaa kaupungin pölyt kengistäsi tai mitä vain uutta ja uneksittua, vielä toteuttamista vailla olevaa – kuuntele Mad Juanan musiikkia, lähde heidän keikalleen. Tässä setissä on sellainen tunnelma, että turvallisista rutiineista irti päästäminen tuntuu tämän poljennon tahdittamana äkkiä ihan helpolta ja selvältä ratkaisulta.