Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011. 275 sivua.

Lähdin lukemaan Enkelten verta jatkona teemalle, jonka pariin Antti Tuomaisen Parantaja oli minut vienyt: lähitulevaisuuden näkymiä nykyisen talouskasvu-suitsutuksen jatkuessa. Näitä kahta kirjaa on tarpeetonta verrata keskenään, koska ne ovat niin erityyppisiä. Tulevaisuudenvisioissa niitä yhdistää kuitenkin yksi tärkeä ja vakava asia: ihmisen ahneus ja itsekkyys ja sen seuraukset. Siinä missä Tuomainen liikkuu pitkin pääkaupunkia ja kuvailee tulevaisuuden Helsinkiä ympäristönä, Sinisalo on omassa kirjassaan keskittynyt yhteen pihapiiriin ja kohdistanut ihmisen ahneuden tarkastelun nimenomaan lihateollisuuteen. Myös globaalia ruokakatastrofia väläytellään uutisten kautta.

Päähenkilö on keski-ikäinen lempeä mies, Orvo Toivonoja, joka omistaa sekä hautaustoimiston että mehiläistarhan. Toinen keskeinen henkilö on hänen juuri aikuisuuteen kasvamassa oleva poikansa Eero, jonka eläinrakkaus tulee ilmi paljon radikaalimmalla tavalla. Eero pitää internetissä blogia, jossa pohditaan ihmisen suhdetta eläimiin. Kun Eeron mielipiteet vahvistuvat fanaattisempaan suuntaan, hän siirtyy kovempaan sanankäyttöön uudella salaisella sivustolla, missä kommentoijien määrä nopeasti lisääntyy: Blogi eläinten vallankumousarmeijasta ja sen toiminnasta.

Enkelten verta -kirjassa on kiinnostavasti kuvattu Toivonojan miesten välisiä suhteita neljässä sukupolvessa. Kertoja Orvo tuntee lämpöä poikaansa ja edesmennyttä isoisäänsä kohtaan, mutta suhde seitsemänkymppiseen Ari-isään on kipeä paikka. Sinisalo kuvaa hyvin, miten Arin läsnäolo vie Orvolta hengitystilan ja saa hänet vielä keski-ikäisenäkin taantumaan pieneksi pojaksi. Yhteisymmärrystä ei lisää se, että Ari on ulkomailta takaisin Suomeen muutettuaan asettunut sukutilalle ja perustanut Orvon mehiläistarhojen viereen naudankasvattamon.

Vaikka kirjan keskeisenä teemana on lihateollisuuden julmuuksien esille tuominen Eeron blogiteksteissä, minä en kokenut näitä jaksoja pelkkänä propagandana, vaan eri näkökulmien esille tuomisena. Eero muuttuu aina vain kiihkeämmäksi asiansa puolustamisessa, mutta ainakaan minä en saa sellaista käsitystä, että Sinisalo itse olisi fanaattisesti kääntämässä jokaista lukijaansa kasvissyöjäksi. Viime huhtikuussa Helsingin Sanomien raati pohti lihansyönnin etiikkaa ja Sinisalo totesi, että ”lihansyöntiä voitaisiin ajatella suhteellisen harvinaisena ylellisyytenä, kuten muutama sukupolvi sitten oli itsestään selvää" (HS 1.4.2011).

Nämä ovat asioita, joista on tärkeä keskustella. Enkelten verta -kirjassaan Sinisalo on käyttänyt eläinoikeuskeskustelujen pohjana myös aitoja internet-keskusteluja. Lukijalle esitellään eri nimimerkkien kautta erilaisia mielipiteitä. Näin lukija saa tarinan edetessä miettiä omaa suhdettaan lihansyöntiin ja myös muita arvojaan. Mielestäni oman asenteen päivittäminen tekee hyvää.

Arvojen pohtiminen ei kuitenkaan rajoitu lihaproteiinit vs. kasviproteiinit -akselille. Sinisalo lähtee laajentamaan teemoja niin, että kirjan puolivälissä vasta oikein toden teolla tempauduin mukaan, kun tarinan mystinen ulottuvuus alkoi avautua minulle. Viimeisillä sivuilla päähenkilö joutuu tekemään ison valinnan. Hän tietää jo ennalta, että valinnan paikka on edessä, ja sivumäärän huvetessa lukija saa punnita eri vaihtoehtoja hänen kanssaan.

Mehiläiset ovat merkittävässä roolissa ja luovat ensimmäisestä lauseesta lähtien kirjaan oman tunnelmansa. Ennen lukemisen aloittamista siihen voi virittäytyä siten, että keskittyy hetkeksi katsomaan kansikuvaa, jonka on tehnyt Johanna Sinisalon puoliso, graafikko Hannu Mänttäri. Kansi on synkkäsävyinen mutta kiehtova, ja kirjan lopussa siihen haikeana palaa uudelleen.

Kirjan luettuani tein niin, että yön yli nukuttuani luin loppuaukeamat uudestaan, ja tarinaan lähti tällöin avautumaan vielä herkempää syvyyttä. Luulisinpa, että Enkelten verta on niitä kirjoja, joiden taika kestää monta lukukertaa.

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Johanna Sinisalo: Lasisilmä. Teos 2006. 329 sivua.

Luin Lasisilmän vasta Linnunaivojen jälkeen, vaikka se on kirjoitettu kaksi vuotta aiemmin. Näin ollen odotukseni olivat liian korkealla ja tipahtivat rysähtäen alas, sillä Johanna Sinisalo ei Lasisilmässä yllä edes koskettamaan samoja nerokkaita ajatuksenkuljetuksia ja aistivoimaisia tunnelmia kuin Linnunaivoissa ja Finlandia-palkitussa teoksessaan Ennen päivänlaskua ei voi.

Lasisilmä tuntuu siis välityöltä, kun kyseessä on Johanna Sinisalon tasoinen kirjailija. Olisin voinut saada tarinasta irti paljon enemmän, jos joku olisi ojentanut minulle kirjan, jonka kantta olisi manipuloitu niin, että tekijä näyttäisi olevan minulle täysin tuntematon.

Lasisilmän aihepiiri sinänsä kiinnostaa. Päähenkilö Taru saa töitä kotimaisen saippuasarjan tuotantotiimissä, ja tiedossa on sekä työn hekumaa että henkilökemioiden värähtelyä tiimin sisällä. Kirjoittaja vie lukijan myös sellaisiin aina särmikkyyttä tuoviin aiheisiin kuin kahden sinkkuelämää viettävän sisaren välinen kilpailuasetelma ja päähenkilön voimakas uppoutuminen työhönsä, minkä seurauksena hän roikkuu kuilun partaalla ja on kadottamassa kosketuksen itseensä. Naisen pään sisälle menevää psykologista tutkailua siis.

Ongelmana on vain se, että tämän ei odottanut olevan pinnallinen ihmissuhderomaani. Johanna Sinisalon olisi odottanut vievän tarinaa myös aivan uusiin ulottuvuuksiin, mitä tässä teoksessa ei tapahdu. Muutamat käsikirjoittajien työhön liittyvät latistavat epäuskottavuudet syövät tarinan vakuuttavuutta entisestään.

Silti kirja saattaa kiinnostaa niitä, jotka seuraavat aktiivisesti Salkkareita tai Emmerdalea ja ovat kiinnostuneita eläytymään pitkäkestoista tv-sarjaa työstävän tiimin arkeen. Miten sarjaa rakennetaan, miten henkilöitä kirjoitetaan ulos ja uusia otetaan mukaan juonenkulkuihin? Nyt sarjan tapahtumiin pääsee eläytymään sisäpiiristä, tuotantotiimin silmin. Pientä lisäkiinnostavuutta tuovat nuorten aikuisten siskosten väliset jännitteet ja sen hetken aavistelu ja odottelu, kun jompikumpi menettää elämänsä hallinnan.

Luin Lasisilmän jo aiemmin, mutta halusin kirjoittaa siitä tähän väliin, ennen kuin kirjoitan tänne mielipiteeni Sinisalon uusimmasta teoksesta. Haluan nimittäin tehdä selväksi, että vahvasta Sinisalo-faniudestani huolimatta en ole hänestä niin sokaistunut, etten pystyisi myös sanomaan suoraan, jos en jotakin hänen teoksistaan kovin ihmeellisenä lukukokemuksena pitänyt.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. 5. painos Loistopokkarina 2007.
268 sivua.

Tartuin tähän Johanna Sinisalon vuonna 2001 Finlandia-palkittuun teokseen heti luettuani Linnunaivot. Kirjailijan kerrontatyyli oli imaissut minut mukaansa siinä määrin, että Linnunaivojen jälkeen suunnilleen juoksin ärrälle ostamaan tämän pokkarin ja juoksin myös kotiin päästäkseni nopeasti sitä ahmimaan. Odotukseni tämän hänen aiemmin ilmestyneen ja kiitellyimmän teoksensa suhteen olivat todella korkealla. Enkä pettynyt millään tasolla. Päinvastoin.

Kun tajusin, millainen magnetismi kädessäni olevaan, vaatimattoman laihalta näyttävään pokkariin oli ladattu, nautin jokaisesta rivistä ja sivusta ja toivoin, ettei tarina päättyisi koskaan. Ennen päivänlaskua ei voi -tarinassa on mystistä vetovoimaa, joka tihenee ja tihkuu tavallisen urbaanin ihmisen omien pimeiden alueiden ja toisaalta kaupungista etäällä oleville metsä- ja erämaa-alueille kätkettyjen salaisuuksien makua.

Sinisalo kertoo modernin, ei ehkä ihan perinteisimmän mutta kuitenkin jokaiselle nuorelle aikuiselle tunnistettavan ihmissuhdedraaman, joka jo sinänsä on hyvä tarina. Mutta se on vasta alkua. Samalla hän on luonut kokonaan uuden todellisuuden, vaihtoehtoisen tarinan kotimaisesta luonnostamme, maamme eläimistöstä: kissa-apinoiden heimoon kuuluvan trollin eli peikon, joka on "panskandinaavinen petoeläinlaji, jota esiintyy vain Itämeren pohjoispuolella ja Länsi-Venäjällä. Hävinnyt metsien katoamisen myötä täysin keskisestä Euroopasta, mutta tarustosta ja historialähteistä päätellen on ollut vielä keskiajalla kohtalaisen yleinen. - - Erittäin harvinainen. Suomessa oletetaan olevan noin 400 yksilöä. Luokiteltu uhanalaiseksi."

Mytologia on tarinassa tuotu todelliseen elämään lainauksissa kuvitteellisista luonnontieteellisistä teksteistä, jotka auttavat lukijaa nopeasti omaksumaan kirjan esittämän vaihtoehtoisen todellisuuden. Ihmissuhteiden solmujen ohella kirjan päähenkilö törmää keskenkasvuiseen, laumasta jääneeseen, yksinäiseen ja nälkäiseen peikkoon. Siinä tilassa peikko on haavoittuvainen ja vaaraton, ja ihmisen suojeluvaistot heräävät.

Enempää tarinasta ei kannata kertoakaan. Suosittelen tätä tarinaa pitemmittä puheitta luettavaksi ihan jokaiselle. Tätä kirjaa kannattaa välttää ainoastaan niiden, jotka eivät halua tarinoihin mitään epätodellisia elementtejä ja jotka ehkä pitävät mytologian sekoittamista arkielämään teennäisenä. Tai ehkä joku haluaa lukea mytologiansa jossain muussa yhteydessä kuin tavallisiin ihmissuhdesotkuihin ja ihmisten väliseen aistien vetovoimaan ja homoseksuaalisiin kohtaamisiin ympättynä. Haluan kuitenkin painottaa, että kirjailija ei mielestäni aja mitään tiettyä ulkonaista asiaa tällä teoksellaan, vaan käsittelee ihmisen alkukantaista puolta ja identiteettiä paljon laajemmin. Sillä kaikissa meissä urbanisoituneissakin suomalaisissa on myös pinnan alla jotain alkukantaista kaihoa johonkin, mitä ehkä olimme joskus - ennen muuttoa tänne kivirakennusten seinien sisäpuolelle. Sitä ei kukaan voi kieltää.

Minusta kirja toimi juuri tällaisena. Itse eläydyin tarinaan niin, että jopa tunsin monet hajut ja tuoksut, ihmisten hapuilun toisiaan kohti suurkaupungin keskellä, ja salaperäisen luonnon vetovoiman. Ja vaikka sinä et ihastuisikaan tähän tarinaan yhtä paljon kuin minä, niin Ennen päivänlaskua ei voi kannattaa jokaisen silti ehdottomasti ottaa jossain sopivassa välissä mukaan lukukalenteriinsa, tarinankerronnallisten ansioidensa takia.

Lainausmerkeillä erotettu suora lainaus on kirjan sivulta 15.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008. 331 sivua.

Ensimmäinen Sinisaloni. Olin jo pitkään aikonut tutustua hänen tuotantoonsa ja aloitin sitten tästä lahjaksi saamastani kirjasta Linnunaivot. Se tempaisi heti mukaansa kuin imupyörre.

Genre voisi olla ekologis-psykologinen jännitysdraama, samalla huikea patikkamatkakertomus, jossa lukija tuntee olevansa mukana yhtä tiiviisti kuin olisi aidosti paikan päällä, patikoivan nuorenparin repussa.

Heidi ja Jyrki tapaavat Levillä Hullu Poro -ravintolassa kevättalvella. Suhde alkaa mukavasta irtoseksistä ja jatkuu kepeänä syksyyn, jolloin Jyrki kertoo suunnitelmastaan: iso matka, puoli vuotta reppureissua maapallon toisella puolella, lähellä etelänapaa. Heidi ei tiedä, onko tämä tavallaan hänelle tarjous irrottautua pinnallisena pysyneestä yhteisestä jutusta. Hän päättää pitää miehestä kiinni ja kutsuu itsensä mukaan.

Tämän jälkeen lukija pääsee Uuteen-Seelantiin ja Tasmaniaan, ja samalla hätkähdyttävälle matkalle ihmismielen ja muidenkin elävien olentojen ajatusmaailman syövereihin. Mikä alkaa romanttisena kertomuksena ("Syveneekö pariskunnan suhde yhteisellä reissulla?") muuttuukin henkien taisteluksi ääriolosuhteissa. Ja vaikka Jyrki pitää ylpeänä huolta siitä, että heidän reissaamisensa kunnioittaa alueen eläimistöä, joku älykäs eläin ei sittenkään ajattele ihmisistä yhtä hyväntahtoisesti...

Lopulta edetään suoranaiseen henkiinjäämistaisteluun, ja rinnalla kulkee niin ikään tiivistyvä ja vakavia sävyjä saava tarina Heidin epämiellyttävän veljen, inhottavan kiusankappaleen, turhista sekoiluista koti-Suomessa.

Kenen aivot punovat ovelimman juonen ja vetävät pisimmän korren. Ja miten tarina yleensä päättyy, kun loppuratkaisukin tavallaan jätetään lukijan päättelyn varaan ja siitä voi sitten jälkeenpäin kirjan luettuaan käydä tsekkaamassa keskustelupalstoilta erilaisia tulkintoja. Suosittelen todella ehdottomana lukukokemuksena kaikille psykologisen jännityksen ystäville.

Itse ihastuin tämän kirjan perusteella Sinisaloon ikihyviksi.

Kirjassa lisäksi plussaa selkeä layout ja sisäkannen kartta, minkä ansiosta pariskunnan maantieteellistä matkaa ja näkökulmien vaihtumista on helpompi seurata. Mystisemmäksi muuttuvaa tunnelmaa - ja ihmisen ja luonnontilassa olevan ekosysteemin välistä yhteyttä ja ristiriitaa - korostavat lainaukset Joseph Conradin teoksesta Pimeyden sydän.