Lehtolainen, Leena: Henkivartija

Leena Lehtolainen: Henkivartija. Tammi 2009. 355 sivua.


Olen lukenut kaikki Leena Lehtolaisen kirjat ja minulla on ne omassa hyllyssäni, eli ilmeisen paljon olen naisen luomista henkilöhahmoista, kirjoitustyylistä ja jännärinpunojan taidoista jo alusta saakka tykännyt.

Henkivartijassa ollaan edetty jo Lehtolaisen ties monenteenko kirjaan. Nyt kirjailija tuo esiin uuden henkilöhahmon, naispuolisen henkivartijan, Hilja Ilveskeron.

Hiljan hahmo on sekä uskottava että kiinnostava. Kirjassa on dekkarigenreen kuuluva pinnallinen ote, joka tekee lukukokemuksesta helpon ja pitää kynnyksen matalana, mutta samalla Lehtolainen saa tarinaan syvyyttäkin, kun Hiljan lapsuuden kipeitä kokemuksia tuodaan kertomuksen edetessä lukijan tietoon koskettavalla tavalla.

Pidän tavasta jolla Lehtolainen onnistuu yhtä aikaa kuljettamaan eteenpäin vauhdikkaan dekkarin juonta ja samalla kuitenkin antamaan lukijalle myös muuta ajattelemisen aihetta. Tämän päivän politiikkaan ja ympäristökysymyksiin on pakko ajatuksissaan ottaa jonkinlaista kantaa, mutta silti vain sopivassa määrin. Lehtolainen onnistuu taas liittämään kirjaan hyvin ajankohtaisia uutisaiheitamme ja sujauttamaan näennäisen vaivattomasti fiktiivisen tarinansa niihin puitteisiin. Oli mielenkiintoista lukea tätä puolitoista vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa samaan aikaan, kun kuulemme tuoreita uutisia siinä mainituista henkilöistä, esimerkiksi liikemies Hodorkovskista. Joku toinen voisi mennä pahasti metsään yhdistäessään totuutta ja kuviteltua keskenään, mutta Lehtolaisella on taito yhdistää tosielämän henkilöitä fiktiivisen dekkarijuonensa sekaan.

Vaikka tarina kulkee vaivattomasti, kirjoitusprosessi on varmasti vaatinut hurjasti töitä. Lehtolainen tekee taustatyönsä hyvin.

Lehtolainen on asenteellinen, mutta minulle hänen asenteellisuutensa ei ole liikaa. Voisin kuvitella, että esimerkiksi jollekin feministeiltä pahasti päihinsä saaneelle miehelle voisi olla. Tai sellaiselle, joka ei kestä ympäristöasioiden johdattelevaa alleviivaamista. Sitähän Lehtolainen tekee Maria Kallio -romaaneissakin.

Plussaa
1) Tarinan sujuvuudesta ja alusta loppuun mukaansa tempaavasta otteesta, 2) Kansainvälisen rikoskuvion vastapainoksi mukaan tuodusta piristävästä romantiikasta, 3) Kuorensa kovettaneen Hilja-amatsonin onnistuneesta henkilöhahmosta ja naisen lapsuudenkokemusten liittämisestä mukaan juoneen herkällä ja koskettavalla tavalla, 4) Jännitteen ja mielenkiinnon säilymisestä viimeiselle sivulle asti.

Miinusta ainoastaan siitä, että kirjailija toistaa samoja yhteiskunnallisia asenteitaan ja naispuolisen sankarittaren ominaisuuksia kuin Maria Kallio -dekkareissa. Toisaalta tämä ei haittaa uskottavuutta, koska vihreitä arvoja kannattavia 35-vuotiaita naisia on Suomessa paljon, joten Hilja on silti uskottava hahmo, ja koska hänen tarinaansa lavennetaan ja kerrotaan lapsuudesta saakka, hänestä muotoutuu varmasti tarpeeksi erilainen kuin Maria Kallio. Ulkonäöllisestihän nämä kaksi naista ovat alusta saakka varsin erilaisia, sillä Hilja on persoonallinen 180-senttinen, vahvaharteinen, siilitukkainen blondi.

Suosittelen Henkivartijaa kaikille dekkareiden ystäville. Kepeä ja nopealukuinen. Hyvää lomalukemista.

Rannela, Terhi: Taivaan tuuliin

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin. Otava 2007. 282 sivua.

Taivaan tuuliin on nuoren naisen kirjoittama nuortenkirja, joka on aiheeltaan niin rankka, että sen luetuttamista kovin nuorilla koululaisilla voisi pitää arvelluttavana. Kirja kertoo Aura-nimisestä tytöstä, joka äitinsä liian varhain menettäneenä ja menetyksen jälkeisen koulunvaihdon myötä koulukiusattuna kasvaa eristyneeksi ja maailmaa vihaavaksi nuoreksi. Päällepäin Auran sisällä muhivan katkeruuden mittoja on vaikea nähdä, sillä hänestä kehkeytyy alun epävarmuuden jälkeen ulkoisesti sanavalmis, poikkeuksellisen älykäs ja kunnianhimoinen lukiolainen.

Rannela kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Alkuun on sijoitettu pieni kappale kirjan loppupuolelta, katsaus tulevaan, vihje karmivasta suunnasta, jonka Auran elämä tulee saamaan. Sen jälkeen lähdetään kerimään tytön elämää auki suurinpiirtein kronologisesti, kymmenvuotiaasta eli äidin menetyksestä lähtien. Lukija voi tässä vaiheessa vain toivoa, että alussa väläytetty palanen tulevasta raukeaa sittenkin jossain vaiheessa vielä onnelliseen tai edes osittain helpottuneeseen loppuratkaisuun.

Mikäli päähenkilö olisi poika, tarina koskettaisi liiankin läheltä joitakin järkyttäviä tositapahtumia. Ja koskettaa sittenkin, vaikka Rannela on valinnut päähenkilöksi poikamaisen tytön. Kirjan aihepiiri herättää ristiriitaisia tunteita. Kerronnan sujuvuudesta joka tapauksessa pisteet kirjoittajalle. Hätkähdyttävän tarinan kautta alleviivataan tärkeää asiaa: koululaisten hyvinvointia kouluissa sekä opettajien resursseja huomata kiusaamisen merkit ja puuttua niihin.

Rimminen, Mikko: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos 2010. 339 sivua.

"Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy."

Oma naapurustoni on Hakaniemi ja työpaikkani Keravalla. Siinä jo tarpeeksi perusteluja lukea tämä kirja. Lisäksi sen nostaminen Finlandia-ehdokkaaksi ja voittajaksi.

Enpä pettynyt. Rimmisen kirja Taloustutkimuksen kyselijäksi tekeytyvästä Irmasta on harvinaisen sympaattinen ja naurunkutkuttava tarina. Irman hysteeristä autoilua on kuvattu yksityiskohtaisesti. Joku toinen voi pitää tarkkoja pitkiä selostuksia uuvuttavana, mutta kun kyse on omasta nimenomaisesta työmatkastani nelostietä pitkin, nämä kohdat ovat itselleni mannaa kaiken muun hykerryttävän sisällön mukana.

Jotkut tärkeimmät dialogit puolestaan on jätetty pois. Sekin on viisautta. Lopussa eräästä olennaisesta puhelinkeskustelusta ei kerrota muuta kuin Irman olotila puhelun jälkeen. Rimminen hallitsee tarinan kerronnan, hän pystyy kuvaamaan jotain triviaalia toimitusta hyvin pitkään ja osaa myös jättää elementtejä pois suorasta kerronnasta ja luottaa siihen, että lukija ymmärsi, mitä siinä kohtaamisessa sanottiin, vaikka se kirjassa ohitettiin parin sanan maininnalla.

Hykerryttävää on lukea Irman pakkotoiminnoista, kuten tahattomista ovikellon rimpautuksista tai puolikuntoisen auton ratissa riskaabeleista liikenteen sekaan sukeltamisista. Rimmisen kielenkäyttöä ja uusien sanojen keksimistä kehuttiin Finlandia-perusteluissa. Hän ei kuitenkaan briljeeraa niillä liikaa (kuten jonkun tuttavani mukaan teki Pussikaljaromaanissa, kuulemma), vaan niitä on sopivasti ja ne sopivat Irman ajatusmaailmaan. Koko tarina kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, Irman silmin ja sanoin, ja kirjailija rakentaa Irmasta rakastettavan hahmon. Irman silmissä pienistä asioista tulee isoja palveluksia, kuten siitä, että joku tuntematon teini huomioi hänet avaamalla hänelle oven. Tai kun joku antaa hänelle pienen luuskaantuneen lahjan. Irma näkee sydämen vilpittömyyden tekojen taustalla. Kun ei ole hirveästi ystäviä, näkee pienet ystävyyden eleet ja osaa niitä arvostaa. Kuten sen, kun joku sanoo, että istutaanpa nyt kahvistelemaan. Irman ansiosta tajusin, miten iso asia sekin on, että on ihmisiä, joiden kanssa saan istua kahville.

Kirjassa tuodaan esiin hyviä piirteitä ihmisistä, joita yhteiskunnan menestyneet pitävät mitättöminä tai epäonnistujina. Tarinan kuluessa epätavallisten ystävyyssuhteiden kutoutuminen ja syveneminen sekä Irman ja hänen aikuisen poikansa tapaamisten seuraaminen - ja Irma-äidin asenne elämäänsä viime aikoina hiukan sössinyttä poikaa kohtaan - ovat kirjan arvokkainta sisältöä.

Kirjassa ei ole kuin ehkä kaksi ihmistä, joista ei tuoda esiin mitään sympaattista, mutta toisaalta heille tyypillisiä maneereita kuvataan niin hillityn humoristisesti, että heistäkin tavallaan pitää ja heidän epämiellyttävyydelleen löytyy selitys (kuten henkilölle, joka käräyttää Irman ovikellojen soittelusta, ja Irman kotitalon kyyläävälle isännöitsijälle).

Pidän Rimmisen tyylistä. Tämä oli ensimmäinen kirjani häneltä, mutta tämän jälkeen Pussikaljaromaanin lukeminen on ihan must.

Nenäpäivästä jää erinomaisen hyvä mieli, ja voin suositella kirjaa kaikille, joita Rimmisen sanankäyttö ei ärsytä.

"Seisoin hetken siinä rapussa ja imaginärisoin, niin kuin poika varmaan olisi sanonut, mahdollista asiakasta."

"...varovasti uskalsi ajatella jotain sellaista kuin että siinä saattoi olla oraalla jotain ystävyydenkaltaistakin, kuka tietää, oli niitä ystäviä tietysti ennenkin ollut ja sitten tosiaan mennytkin, kuka minnekin ja minä jonnekin, ei siitä sen enempää, diplomaattisyistä..."

- -
Lainaukset kirjan takakansitekstistä, sivulta 51 ja sivulta 110. 

Verronen, Maarit: Osallisuuden tunto

Maarit Verronen: Osallisuuden tunto. Tammi 2006. 211 sivua.

Ystäväni oli suositellut minulle Maarit Verrosta, mutta taisin lähteä liikkeelle väärästä kirjasta. Tämä oli siis ensimmäinen lukemani Verronen. Hän on tähtitieteen opettaja ja tutkija, ja hänellä on ollut kirjoissaan fantasian piirteitä. Nyt kuitenkin hän on lähestynyt enemmän tavallisten ihmisten reaalimaailmaa, mistä joku kriitikko arvostelussaan Osallisuuden tuntoa näkyi kiitelleen.

Minun täytyy sanoa, että Verronen on tavallisten ihmisten maailmaa kuvatessaan, ainakin tässä nimenomaisessa kirjassa, epäuskottava ja tylsä. Kirjassa on pitkiä kuvauksia apurahojen hakemisesta, ja päähenkilön uuden miesystävän taustoihin liittyy paljon aineksia, jotka sopisivat paremmin kioskikirjallisuuteen.

Osallisuuden tunnossa on lähdetty käsittelemään mielenkiintoista teemaa: lastenkodissa kasvanut tyttö on itse lähtenyt opiskelemaan sosiaalialaa ja päätynyt tutkijaksi. Samalla hän on irrallaan vähän kaikesta, peilaa menneisyyttään, ja sieltä nouseekin esiin salattuja, maton alle painettuja yksityiskohtia. Niihin liittyy ainoa sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta sen esille tulemiseen on ympätty taas kerran epäuskottavia käänteitä, liian paljon sattumia.

Kirjan  lopussa paljastetaan yllätyksiä, joista eräs kriitikko sanoo, että sinne on säästetty kirjan "varsinainen paukku". Minulle se ei ollut mikään paukku, koska se oli niin päälle liimattu juonenkäänne, ettei siitä jaksanut edes hätkähtää. Psykologiseksi jännäriksi tästä kirjasta ei siis minun mielestäni ollut, ei myöskään oivaltavaksi yhteiskuntakuvaukseksi, mitä se olisi parhaimmillaan ehkä voinut olla. Korkeintaan se on jonkinmoinen kasvutarina, pääosassa osallisuutta etsivä nuori nainen, jonka ammatillista motivoituneisuutta tutkijana voi sentään paikoittain ihailla, samoin ehkä halua selvittää menneitä.

Tämän jälkeen haluan kuitenkin lukea sitä Verrosen aikaisempaa tuotantoa ja tutustua hänen meriitteihinsä fantasiapuolella. Ehkä innostuisin niistä tarinoista enemmän.

Giordano, Paolo: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeriprimi, originally published in 2008). Suom. Helinä Kangas. WSOY 2010. 298 sivua.

Paolo Giordano näyttää valokuvassa siltä, että on syntynyt kultalusikka suussa. Hän on herkän komea, runollisen puoleensavetävän näköinen mies, jolta on julkaistu tähän mennessä vain yksi kirja, ja sillä hän voitti arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon, joka myönnetään menneen vuoden parhaasta proosateoksesta. Teoksen oikeuksia on myyty ties kuinka moneen maahan, ja tämän yhden kirjan perusteella nuori Paolo (s. 1982), mokomakin hannuhanhi, nyt paistattelee maailmankuulun kirjailijan statuksella. Otetaan selvää, mihin kirjan imu perustuu.

- - -

Kirja lähtee liikkeelle Alice-tyttösen lapsuudesta. Isä manipuloi tytön harrastamaan lajia, josta tyttö ei ole itse innostunut ja jonka yhteydessä hän kokee sosiaalisen kömpelyytensä kirkkaasti ja omakohtaisesti jo pienenä alle 10-vuotiaana tyttönä. Lisäksi lukija tietää pienten vihjeiden perusteella, että jotakin traagista tapahtumaa on luvassa jo alkumetreillä.

Alusta saakka romaani imaisee minut mukaansa. En ollut lukenut kirjasta paljoakaan etukäteen, mitä pidin suurena siunauksena lukuelämyksen kannalta, sillä alku lähti liikkeelle kuin parhain psykologinen trilleri, koska en tiennyt tarkemmin, mitä Alicelle lapsena tapahtuu. Tiesin vain, että myöhemmin nämä kaksi epäsosiaalista nuorta, Alice ja Matteo, tapaavat ja ystävystyvät. Kaksi alkulukua - jotka eivät ole jaollisia millään muulla luvulla ja jotka jäävät lopulta aina yksin. Ja että molemmilla on takanaan lapsuudessa tapahtunut, koko elämän suuntaan voimakkaasti vaikuttanut dramaattinen käänne.

Alkulukujen yksinäisyydestä ei oikeastaan ole edes tarpeen sanoa tämän enempää. Suosittelen ehdottomasti jokaista pitemmittä puheitta tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen itse. Arvosteluja ei kannata lukea etukäteen, sillä kirjasta saa sitä enemmän, mitä vähemmän sen tapahtumista etukäteen tietää.

Kirjan tapahtumavyöry nimittäin hidastuu sen jälkeen, kun alussa on rakennettu jännittävän dramaattinen tausta näiden kahden ihmisen "kasvutarinalle". Laitan sanan kasvutarina lainausmerkkeihin, koska jokainen voi kirjan luettuaan tahollaan päättää, tapahtuiko tarvittavaa kasvua ja mihin suuntaan.

Heikkouksina voidaan siis mainita se, että jossain vaiheessa kirjassa tapahtuu todella vähän, ja niissä paikoissa lukijan on tyytyminen siihen, että nyt vain tarkkaillaan toisiin ihmisiin liittymisen vaikeutta potevan ihmisen sieluntilaa. Mutta heti tämän sanottuani totean, että kyllä kirjassa tapahtumiakin on, ja draama kantaa loppuun saakka, kantoi ainakin minua. Paikoittaisen kirjoittajan otteen väljähtymisen lisäksi toisena heikkoutena mainittakoon muutamien tapahtumien epäuskottavuus. Tämä kuitenkin suotakoon esikoiskirjailijalle.

Olen itse kamppaillut lapsena sen puolesta, että sulkeutuneen luonteeni aiheuttaman ihmetyksen keskellä saisin rauhassa, omassa sulkeutuneessa ja suojatussa mielessäni, hahmottaa, kuka minä olen. Sitä ei aina minulle suotu, ihmiset tunkivat suljettuun maailmaani siinä vaiheessa, kun en olisi itse vielä ollut valmis sitä muille avaamaan. Siksi jo alussa Alicen mielentilan kuvaus saa minut heti samastumaan tyttöön. Juuri näin minäkin koin lapsena, kun lähdin muiden mieliksi harrastuksiin tai tervehtimään naapurin tätiä tai mitä milloinkin vanhemmat minun käskivät tehdä, koska olivat huolissaan sulkeutuneisuudestani ja halusivat opettaa minulle sosiaalisia taitoja työntämällä minut tilanteisiin, joissa tunsin oloni mahdollisimman epämukavaksi.

- - -

"Ketään ei voi tuntea kokonaan... ketään ei voi viedä mukanaan. - Lopulta olemme kuitenkin yksin."
Scandinavian Music Group

Aloitus

Tervetuloa blogiini! Kerron täällä ajatuksia lukemistani kirjoista. Arviot ovat subjektiivisia, omia ajatuksiani. Otan mielelläni kommentteja vastaan. Innostetaan toisiamme lukemaan ja ajattelemaan!