Pirjo Hassinen: Popula. Otava 2012. 318 sivua.
Raamikas portsari Perttu on vaaleakutrinen perus-arjalaisen
ilmentymä. Pinnan alla muhii aggressioita, Perttu peittelee hätäänsä äidin
dementoitumisesta; napanuoraa ei ole vieläkään leikattu kunnolla pois, ja kun
äiti hiipuu tuntemattomiin, Pertun sisällä vahvistuu tarve kuulua johonkin.
Perttu on kiinnostavalla tavalla ristiriitainen ihminen,
toisaalta väkivaltaan ja raivoon taipuvainen, toisaalta hyvin suojeleva naisia
kohtaan, mikä saattaa johtaa väärinkäsityksiin. Toisaalta yksinkertainen,
toisaalta joillakin alueilla street smart, ei kuitenkaan tarpeeksi smart
välttyäkseen joutumasta noloihin tilanteisiin, tyhmyys nousee vahvemmaksi
piirteeksi. Kirjailija piirtää mielenkiintoni herättävää juonenkuviota: tälle
pojalle ei voi käydä hyvin. Varsinkin kun kuvaan astuu mukaan Jukka Kalmari, älykäs
populistipoliitikko, joka on kiinnostunut Pertun fyysisestä voimasta ja vie
tämän ajatuksia kuin pässiä narussa.
Pertun naapurissa asuvan Pirjon profilointi jää hieman epäselväksi. Miten niin sekaisin oleva keski-ikäinen nainen voi olla niin viehättävä silloin, kun hänet kuvataan toisten silmin? Ja toisaalta taas tyttären silmin nähtynä hän on todella rasittava ripustautuja.
Pirjon aikuinen tytär Rita ja hänen uusioperheensä kuvataan
myös asetelmassa, jossa on aineksia vaikka minkälaisiin juonenkäänteisiin. Alussa
Popula koukuttaa kivasti.
Kirjan napakaksi nimeksi valittu Popula on yhtä kuin
populistinen puolue, jota johtaa valovoimainen Jukka Kalmari. Tässä toisaalta
kirjan heikkous alkaa. Mitä kirjailija on halunnut sanoa? Vertaako hän Kalmaria
erääseen todelliseen henkilöön, Populaa tosielämässä äkkinousun tehneeseen
uuteen puolueeseen? Tai tietysti vertaa, tyhmä kysymys, mutta kuinka löyhiä vs.
tarkkoja ja paljastavia yhteneväisyyksien on tarkoitus olla?
Minua häiritsee Jukka Kalmarin alatyyli. Ihmisen
monitasoista röyhkeyttä ja oman karisman avulla tapahtuvaa härskiä ympäristön
manipulointia voi kuvata mielestäni paljon tehokkaammin hienovaraisemmilla
tavoilla kuin pistämällä poliitikon suuhun rivoa sukupuolisanastoa. Minusta se
on jotenkin halpa ratkaisu. Toisaalta Hassinen kuvaa kiinnostavalla tavalla
tämän päivän kotimaiseen politiikkaan rakentamansa asetelman. Hän on
sisällyttänyt siihen aineksia vanhasta teemasta ”Keisarin uudet vaatteet”.
Kalmari tekee mitä tahtoo, mutta virheistään hän syyttää muita. Johtajan
mielestä hänen uskotut sisäpiiriläisensä, uskolliset seuraajansa, ovat
vastuussa siitä, ettei hän mene liian pitkälle. Hän toivoisi, että joku
uskaltaisi oikaista häntä, kun hän innostuu liikaa. Onko tämä vahvojen
johtajien yleisempikin toive? Ovatko seuraajat vastuussa, vai se joka heitä
vie? Tätä kysymystä voi kirjan luettuaan jäädä pohtimaan pitempäänkin.
Vahva vaalea nuorukainen osuu Jukka Kalmarin silmään.
Pertulle löytyy tehtäviä puoluejohtajan lähimpänä apulaisena, eräänlaisena
autonkuljettajana ja turvamiehenä. Yön hämäryydessä johtaja ei voi vastustaa
kiusausta avautua apulaiselleen, purkaa johtavassa asemassa, yksinäisellä
paikalla olevan miehen ajatuspaineita. Nämä tilanteet toivat välähdyksenä
mieleeni Kari Hotakaisen Jumalan sanan, mutta Popula ei yllä lähellekään
Hotakaisen tyylikästä intensiteettiä.
Tarinassa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joita en tässä ole
maininnut lainkaan. Totean vain, että kirjasta olisi voinut saada voimakkaan
puheenvuoron rasismia vastaan. Mielestäni se juonenlanka kuitenkin katoaa
kirjailijan kädestä jonnekin ennen lopun tapahtumia, ja loppumetrien käänteet
ovat teennäisiä.
Miehen huuto on olennainen elementti, joka yhdistää
toisiinsa kirjan alun ja lopun, mutta minä puolestani kadotin tämän juonenlangan.
Joku tarinan vahva kerrontapolku, joka alussa lupaa jännitteen jatkumista ja
kutkuttavaa kiristymistä, kantaa tietyn matkan ja sitten haalistuu.
