Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Lumous. Otava 2009, SEVEN-pokkarit 2010. Suomentanut Kristiina Rikman. Shakespeare-sitaatit Yrjö Jylhä. 263 sivua. Alkuperäinen teos, The Enchantment of Lily Dahl, ilmestyi vuonna 1996.

Lily Dahl on täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Hän asuu omassa kämpässä, työskentelee pienen kotipaikkakuntansa aamiaisbaarissa, harrastaa teatteria ja ihailee yli kaiken Marilyn Monroeta, jonka kuva hänellä on seinällä peiliään vastapäätä. Ensimmäisen rakkauskokemuksen päätyttyä sydänsuruun Lily seurustelee nyt paikallisen nuoren poliisin kanssa - tuttua ja turvallista. Poikaystävä Hank liikkuu kauniisti ja näyttää paremmalta kaukaa katsottuna.

Nimensä mukaisesti kirjassa on lumoava tunnelma, ja lukijakin tulee nopeasti vedetyksi mukaan Lilyn lumoukseen. Paikkakunnalle ilmestyy newyorkilainen taitelija, jonka karismaa nuhruinen ja läpeensä tuttu ympäristö vielä entisestään korostaa. Lilyn tuo taiteilijakarisma vetää polvilleen heti ensimmäisestä silmäyksestä, ja Hustvedt on kuvannut elävästi ja uskottavasti ihastuksen alkutahdit.

Se, mikä alkaa kertomuksena nuoren tytön keväisestä rakastumisesta, muuttuu jännitystarinaksi, joka vain tihenee kesän kuumenemisen myötä. Amerikkalaisen maaseudun vehreys ja tuoksut tunkevat tekstistä lukijan kasvoille. Minä löysin Hustvedtin kirjasta vahvan kasvutarinan, joka toi mieleen kauan sitten tehdyn Stand by me -elokuvan.

Lilyn itsetuntemus on osin jo pitkälle kehittynyt, kun ottaa huomioon hänen ikänsä, mutta osin vielä täysin hajallaan, etsivää ja hapuilevaa. Kirjailija on kuvannut pikkupaikkakunnan asukkaiden kirjoa kiinnostavasti. Lukija eläytyy moneen kohtaloon, eikä lukumotivaation kanssa tule ongelmia. Kesän kuluessa Lily löytää uusia ystäviä täysin odottamattomalta taholta. Tragedialtakaan ei silti voida välttyä.

Yksi kirjan muista voimahahmoista on naapurissa asuva iäkäs Mabel. Vanha nainen laatii omaelämäkertaansa ja sekoittaa siihen sekä uniaan että todellisia kokemuksia. Mabel on elämässään tuntenut monia miehiä, eikä vieläkään pelkää kiintyä ja innostua, kokea olevansa elossa. Lisäksi hän osaa antaa nuorelle naapurilleen henkilökohtaista opastusta, kun Lily harjoittelee rouva Wrightin johdolla paikallisessa teatteriryhmässä Kesäyön unelmaa. Eri-ikäisiä naisia yhdistävät keskustelut rakkaudesta ja teatterista, ja Mabelin ystävyys kantaa Lilyä yhä vahvemmin kesän kuluessa, kun tytön viattomana alkanut salapoliisileikki muuttuu uskaliaaksi ja Lily vaarantaa oman turvallisuutensa.

Mabelin ääni oli ohut ja vanha, mutta hänen tulkinnassaan oli nyansseja ja näkemystä, jollaisiin Lily ei kyennyt. Siksi hän sen teki, Lily ajatteli, näyttääkseen minulle, miten luonteva ja hyvä on. Eikö rouva Wright ollutkin korostanut samaa harjoituksissa? ”Puhut vain ihan omalla äänelläsi”, ja Lily oli ajatellut: Mutta mikä minun oma ääneni on?

Kursivoitu lainaus kirjan sivulta 12.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti.

Teos 2011. 306 sivua

Itävallassa asuva suomalainen Taru valmistautuu emännöimään pyhäinpäivän ateriaa. Paikalle ovat tulossa avomiehen äiti ja sisar sekä jälkimmäisen tytär, ja Taru haluaa valmistaa vierailleen täydellisen paistin. Hän on etsinyt netistä ruokaohjeita ja käy naapurinsa, ikääntyneen näyttelijättären, luona hakemassa henkistä vahvistusta ja neuvoja, mutta aika käy vähiin ja naapuri puhuu vain omia asioitaan.

Minua ahdistaa se, miten myöhään Taru on asiansa kanssa liikkeellä. Kauppaankin hän lähtee aivan liian viime tipassa, kun paistin pitäisi olla jo keittiön pöydällä valmiina, odottamassa uuniin laittoa. Kirjailija onkin varmaan yrittänyt luoda tajunnanvirtaa, josta käy ilmi Tarun ulkopuolisuus ja ahdistunut pinnistely olla jotakin, mitä hän ei ole. Näin ollen kirjaa voisi suositella ulkomailla työkomennuksella oleville tai anoppikammoa poteville. Tarun ajatuksissa käy muistikuvia siitä, miten eriarvoisesti työpaikan vahtimestari kohtelee häntä verrattuna syntyperäisiin itävaltalaisiin. Tässä vaiheessa minussa herää hetkeksi lämpö ja sympatia päähenkilöä kohtaan.

Samastuminen Taruun tai ylipäätään keneenkään kirjan henkilöistä jäi kuitenkin puolitiehen. Kirja junnasi paikallaan, ja puolivälissä jouduin jo laittamaan viestiä ystävälle, joka oli sen aiemmin lukenut: kannattaako tätä edes lukea loppuun, kun ainekset ovat jo kuihtuneet olemattomiin ja puolet sivuista on silti jäljellä? Hän vastasi, että kannattaa ja lopussa kuulemma on yllätyskin luvassa. No, jatketaan lukemista.

Taru varjelee Iittalan astioita. Itävaltalaiset eivät ymmärrä, miten kalliita ja laadukkaita ne ovat. Siihenkin voin samastua: suomalaista designia hehkutetaan, mutta sellaista tuliaisiksi viedessäni olen usein huomannut, ettei ulkomaalainen isäntäväkeni tajua sen päälle yhtään mitään. Aika pelkistetyn ja mitään sanomattoman näköiseltähän se kai sitten Suomen rajojen ulkopuolella vaikuttaa.

Myös kielitaidon fasadi-ilmiö on minulle tuttu. Se, miten esimerkiksi Saksassa asuessani olin kyllä päällisin puolin mukana jutuissa, mutta lopulta kuitenkin iso osa keskusteluista meni ihan harakoille, ja heti jos ei pinnistänyt ja keskittynyt, oli täysin pihalla siitä, mistä ympärillä puhuttiin. Tämä jäi kuitenkin paikallisilta ystäviltä helposti huomaamatta, koska osasin ladella sujuvasti tietyt jokapäiväiset lauseet. Sen puolesta tähän tarinaan oli helppo antautua mukaan ja elää rinnalla Tarun kokemuksissa.

Tyylilajia rikkoo alusta saakka tietynlainen musta huumori (tai yritys siihen), joka taas vie lukijan odotuksia ihan toiseen suuntaan. En siis vielä puolivälin jälkeenkään ollut saanut selville, onko kyseessä pilke silmäkulmassa tehty hirtehishumoristinen kuvaus nuorehkon naisen henkisistä paineista tulevan anopin vierailun aikana vai pitääkö tähän sittenkin suhtautua surumielisenä ja vakavasti otettavana kuvauksena ulkosuomalaisuudesta, joukkoon kuulumattomuudesta, yksinäisyydestä ja irrallisuudesta.

Ajatukseni karkaa taas ja mietin, että voisinhan minäkin ryhtyä kirjoittamaan ja suoltaa tajunnan virtaa, jotta tarinan seuraaminen ja tajunnan palasista kokonaisen kuvan kokoaminen olisi lukijalle mahdollisimman hankalaa. Se olisi hienoa, ja sillä heltiäisi esikoiskirjailijan palkinto.

Vertaan Täydellistä paistia edellisen vuoden esikoiskirjailijapalkinnon voittajaan, Aleksandra Salmelan kirjaan. Siinäkin lukija laitettiin kokoamaan ja päättelemään todellista tapahtumienkulkua runsaasta ajatusvirrasta. Salmela teki sen vieläpä useiden eri henkilöiden näkökulmista tarjoiltujen välähdysten perusteella. Myös Salmelan kirjaan oli sekoitettu erilaisia tyylilajeja, siis siihen oli ihan tarkoituksella ympätty todellinen tyylilajien sekamelska. Miksi siis pidin Salmelan kirjasta, mutta Taskinen jää ontoksi? Ainakin yksi selitys löytyy siitä, että Salmelan kirjassa tyylilajit ovat selkeästi eroteltavissa toisistaan kertojien vaihtumisen kautta, ja graafikon loistavan kädenjäljen ansiosta lukijan on myös helppo erottaa nämä eriääniset kertojat toisistaan. Lisäksi Salmelan 27 eli kuolema tekee taitelijan -kertomuksessa huumori on poikkeuksellisen säkenöivää. Salmelan ironia rakentuu jäntevästi eri kertojien näkökulmia hyväksi käyttäen ja kokonaisuus pysyy hienosti revittelevän farssin puolella.

Satu Taskisen Täydellisen paistin viimeisillä sivuillakaan en ole varma, onko minun tarkoitus nauraa vai tuntea murhetta. Ainakaan minua ei ole kirjan alkupuolen jälkeen enää naurattanut, vaan pelkästään kyllästyttänyt. Taru jää kalsean etäiseksi henkilöksi, vaikka olen tuntikausia ollut sisällä hänen ajatuksissaan, ja hänen itävaltalainen avomiehensä taitaa olla etäinen hänelle itselleenkin, koska miehestä puhutaan suunnilleen kuin välttämättömästä statistista, johon päähenkilöllä ei ole todellisia tunnesiteitä. Taru piehtaroi omassa itsesäälissään ja nyyhkyttelee pärjäämättömyyttään, ja avomies on hänelle vain se olkapää, johon voi kurjalla hetkellä tukeutua. Tarun oman navan ympärillä pyörivä ajatuselämä on ilmeisesti kirjan pointti, näin oletan. Lopussa luvattu ”yllätys” vahvistaa tätä oletusta. Silti tapahtumien viimeinen käänne tuntuu ikävästi päälle liimatulta ja jää roikkumaan ilmaan. 

Jos joku piti tästä kirjasta, kirjoittakaa alle perustelunne ja kehunne, sillä esikoiskirjailijoita on hyvä kannustaa ja rohkaista. Olisin mielelläni keksinyt Taskiselle kannustavia sanoja, mutta minulle ei tämän lukukokemuksen perusteella sellaisia jäänyt mieleen.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Otava 2008, Seven-pokkariversio 2011. Suomentanut Olli Kuukasjärvi (uusi suomennos). 694 s. Alkuperäinen venäjänkielinen teos ilmestyi vuonna 1866.

Lukupiirimme helmikuun kirja. Oivallinen kirjavalinta lukupiiriin, sikäli että kyseessä on yksi maailman kirjaklassikoiden kärkiteoksista eli jo sen puolesta must-luettava ja toiseksi, koska kyseessä on niin paksu tiiliskivi, että yksin, pelkästään oman motivaation varassa, useimmilta tämä huipputeos jää kokonaan aloittamatta.

Tähän kirjaan kuitenkin kannattaa tarttua. Valittavana on neljä eri suomennosta. Itse sain käsiini Olli Kuukasjärven suomentaman uusimman pokkariversion. Jotkut lukupiiriläisistämme olivat lukeneet kirjasta toisen suomenkielisen version, mutta emme ehtineet pureutua keskustelussamme kovin syvällisesti suomentajien erilaisiin tyyleihin. Kirjan sisällössä riitti muutenkin niin runsaasti keskustelun aineksia. Jotakin tiettyä kohtaa analysoidessamme saatoimme siltä osin verrata eri suomennoksia keskenään, siis jonkun yksittäisen sanavalinnan osalta.

Rikos ja rangaistus kertoo nuoresta Raskolnikov-nimisestä ylioppilaasta, joka kypsymättömyyttään tuhlaa rahansa ja masentuu. Lopulta hän päätyy rikokseen, selvittääkseen raha-asiansa kuntoon, mutta herkkä psyyke ja hauras omatunto eivät kestä veriteon tuomaa taakkaa. Raskolnikovin pään sisällä kulkee monenlaisia ahdistavia ajatuksenjuoksuja sekä ennen että jälkeen karmean teon. Tämä moraalinen pohdinta on jo sinänsä niin järisyttävää luettavaa, että siinä riittää lukijalla nieleskelemistä. Lisäksi kirjaan on kudottu mukaan monia mielenkiintoisia sivuhenkilöitä omine paheineen ja hyveineen, jokaisella omat demoninsa ja kiusaajansa.

Rikosta ja rangaistusta voi lähteä tarkastelemaan monelta eri suunnalta: oikeuspsykologian kannalta, ulkopuolisuuden kuvauksena tai uskonnollisten teemojen puolelle laajentaen. Keskusteluissa pyörivät myös kysymykset naisen asemasta ja avioliiton solmimisperusteista ennen ja nyt, samoin kuin monista muista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirjassa on paljon yhtäläisyyksiä tämän päivän Suomea piinaaviin ongelmiin: joku kirjan henkilöistä elää keskellä alkoholismin murentamaa perhehelvettiä, toinen puolestaan peittelee pedofiilisiä taipumuksiaan. Taitavana draaman kirjoittajana Dostojevski ei ole yrittänyt tuoda kaikista henkilöistä esiin yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, vaan tarinassa on erotettu myös erilaiset ääripäät: kirjassa on selvästi muutamia todella irstaita henkilöitä, ja toisaalta henkilögalleriasta voidaan nostaa esiin puhdas ja viaton helmi, anteeksiantonsa puhtaudessa suoraan Kristukseen verrannollinen hahmo. Dostojevski on kuitenkin ihmisluonteiden kuvaajana niin taitava, että kerronta pysyy kaiken aikaa uskottavana. Erilaisten ihmiskuvausten runsaudesta riittäisi materiaalia vaikka kokonaisen viikonlopun kestävään lukupiirin yhdessäoloon.

Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat huomata kirjan rakenteessa ajoittain hajanaisuutta, koska Dostojevski kirjoitti sitä aikanaan jatkokertomuksena lehteen. Sen vuoksi lukijan ei kannata juuttua pieniin yksityiskohtiin, esimerkiksi huoneiden tai rakennusten kuvauksiin, jotka saattavat vaihtua, sillä tällaiset pienet epäjohdonmukaisuudet johtuvat silloisesta kirjoitustavasta.

Pitemmittä puheitta suosittelen tätä vuonna 1866 kirjoitettua ajatonta merkkiteosta jokaiselle lukupiirille. Vaikka joku ryhmäläisistä olisi teoksen joskus aiemmin lukenutkin, myös hän varmasti saa siitä, sisällön tuoreen mieleen palauttamisen myötä, paljon uutta ammennettavaa yhteisiin keskusteluihin.