Leffat

Alla löydät mielipiteeni elokuvista, jotka olen nähnyt marraskuun 2010 jälkeen leffateatterissa tai dvd:ltä.

Diktaattori (2012)

Pisteitä 2,5/5

Nähty leffateatterissa toukokuussa 2012

Sacha Baron Cohenin kuuden vuoden takainen Borat oli nerokkaan satiirinen hahmo. Cohen kulki ympäri Yhdysvaltoja esittäen kazakstanilaista journalistia niin aidosti, että  monet elokuvassa omana itsenään esiintyvät henkilöt luulivat olevansa mukana tv-ohjelmassa, jossa heidän rasistisia/sovinistisia mielipiteitään oikeasti kompataan.

Diktaattori ei yllä samaan ironian nerokkuuteen, koska elokuva on tehty aivan eri tavalla. Diktaattori on tavanomainen näytelty jenkkikomedia ja lähestyy tyypillistä American Pie -tyylistä hölmöilyä, jossa heitetään puberteettitason vitsiä seksijutuilla ja vedetään välillä niin överiksi, että huumorin terä katkeaa ja katoaa kokonaan.

Cohen on silti hauskuuttaja päästä varpaisiin saakka, ja kyllä tässä elokuvassa nauraa saa. Nuoriso varsinkin tuntui viihtyvän. Elokuvan kohderyhmä on mielestäni huomattavasti nuorempi kuin Boratissa.

Sitä parempaa Cohenia – osuvaa poliittista satiiria ja ajattelemisen aihetta – löytyy silti paikoittain, kuten esimerkiksi puheessa, jonka kuvitellun Wadiyan diktaattori pitää YK:ssa.

Kovasikajuttu (2012)

Pisteitä 5/5

Nähty leffateatterissa toukokuussa 2012

Neljän kehitysvammaisen muusikon punkbändi Pertti Kurikan nimipäivät hurmaa nyt yleisönsä paitsi lavoilla myös elokuvateattereissa. Tämä dokumentti on hyvän mielen elokuva vailla vertaa. Aitoutta ei voi jäljitellä – näillä kavereilla se on lahjana koko olemuksessa. Jokainen on oma persoonansa, vaikka heitä keharius yhdistääkin. Kävin katsomassa elokuvan parin päivän sisällä kaksi kertaa, enkä varmasti malta odottaa dvd:n ilmestymiseen saakka ennen kuin käyn kolmannen kerran.

Kovasikajuttu on suomalaisen punkmusiikin uuden tulemisen ilojuhlaa. Nyt tehdään taas tilaa omakohtaiselle vitutukselle, kolmen soinnun musiikille ja suorasukaisille, muutaman iskevän lauseen toistoon perustuville sanoituksille, siis todellista punkkarien ideologian uutta esiinmarssia, vihdoinkin! Samalla elokuva kertoo kaunistelemattoman bändikertomuksen tavoin myös harjoittelun ja keikkailun rasittavista puolista.

Koska tämä punkyhtye koostuu kehitysvammaisista muusikoista, elokuvalla on toinenkin tärkeä ulottuvuus. Se tuo ilmi kehitysvammaisen aikuisen elämän miinuspuolia, kuten sen, että rumpali Toni on edelleen lapsellinen isän ja äidin poika, joka ei millään haluaisi muuttaa pois kotoa, ja että bändin manageri Kalle joutuu managerinhommien ohella toimimaan orvolle Pertille myös isähahmona vaikka on tätä ikävuosissa toistakymmentä vuotta nuorempi. Solisti Kari haaveilee yhteisestä kämpästä kihlattunsa kanssa, lapsistakin, mutta joutuu toistaiseksi asumaan asuntolassa, alistumaan muiden laatimille aikatauluille ja katsomaan myös bändin ulkopuolisessa elämässä besserwisser-basisti Samin naamataulua silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi.

Tämän ohella Kovasikajuttu on merkittävä puheenvuoro yleensäkin nuorista miehistä ja miesten tunne-elämästä. Elokuvan ilmestyminen osui tilanteeseen, jossa Hyvinkään-tapahtumien myötä Suomessa alettiin aivan uudella vaihteella puhua nuorten tunteidenhallintataidoista. Niin huvittuneesti hymyillen kuin saatammekin katsella Pertin ja Karin sanoitusten rustaamista, hymähtää lempeästi kiltin Tonin kirosanatulvalle ja Pertin tunteikkaalle kyynelehtimiselle tai naurahtaa Samin nyyhkäyksille tappion jälkeen, noihin tilanteisiin sisältyy myös todellista elämänviisautta. Nämä miehet ovat joutuneet elämässään kohtaamaan ehkä keskivertoa enemmän omaan itseensä ja omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa liittyviä pettymyksiä, toipumaan niistä ja laskemaan tavoitteet realistiselle tasolle. He pystyvät antamaan meille pettymyksen käsittelyn, tunteiden näyttämisen ja kiukun purkamisen saralla tärkeän oppitunnin.

Nälkäpeli (2012)

Pisteitä 4,5/5

Nähty leffateatterissa huhti-toukokuussa 2012

Tulevaisuudenvisio Yhdysvalloista maailmanlaajuisen luonnonkatastrofin jälkeen. Entisten Yhdysvaltojen paikalle on rakennettu uusi valtio, Panem. Sitä johdetaan elitistien kansoittamasta edistyneestä pääkaupungista, ja muu alue on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Historiankirjoissa kerrotaan, miten kolmastoista vyöhyke tuhottiin, kun kansalaiset yrittivät nousta kapinaan.

Jäljellä olevien vyöhykkeiden asukkaita hallitaan pitämällä heidät köyhyydessä ja nälässä. Kaikkein pelottavin hallintakeino on kerran vuodessa järjestettävä suurtapahtuma, Nälkäpeli, jossa arvan valitsemat nuoret joutuvat taistelemaan henkensä kaupalla toisiaan vastaan. Jos olet elänyt sääntöjen mukaan, nimelläsi on arpajaisissa vain yksi lappu, mutta sääntöjen rikkomisesta seuraa, että verenmakuiseen taistelupeliin joutumisesi prosentuaalinen todennäköisyys kasvaa.

Pelin kulku televisioidaan suorana lähetyksenä maan joka kolkkaan, ja tuotantotiimi masinoi tapahtumia kulisseissa, laskelmoi ja pyrkii tekemään pelistä katsojille mahdollisimman viihdyttävän. Asetelmassa on siis paljon yhtäläisyyksiä Big Brother -tuotantoon sillä erotuksella, että tässä pelissä pelaaja ei ole vaarassa menettää ainoastaan mainettaan ja suosiotaan ynnä rahapalkintoa: Nälkäpelin osanottajista kaikki paitsi voittaja menettävät myös henkensä.

Nälkäpeli ei ole pelkkä nuorisoelokuva, vaan ajatuksia herättävä kuvaus ihmisluonnosta, yhteisöstä ja sen laeista, alistamisesta ja hallitsemisesta.  Panemin asukkaat joutuvat jo lapsena kohtaamaan ja opettelemaan yhteisönsä julmat säännöt ja myös toteuttamaan niitä toisiaan vastaan, kun heidät heitetään viidakoksi lavastetulle peliareenalle. Eräänlainen moderni tieteisversio William Goldingin klassikosta Kärpästen herra.

Sovinto (2010)

4,5/5

Nähty dvd:ltä alkuvuodesta 2012

Erinomaisilla suomalaisilla ja ruotsalaisilla näyttelijöillä tähditetty elokuva nuoren perheenäidin matkasta takaisin lapsuuden verestäviin haavoihin. Ruotsinsuomalainen Leena (Noomi Rapace) on perustanut perheen hyvän miehen kanssa, kroolannut vahvoin vedoin elämässä eteenpäin ja pyrkinyt painamaan unohduksiin maahanmuuttajavanhempiensa törttöilyt ja viinanhuuruisen lapsuudenkodin ankeassa ruotsalaislähiössä. Muistot vedetään kuitenkin Leenan tahtomatta maton alta esiin yhdellä kouraisulla, kun hän saa sairaalasta viestin, että hänen äitinsä on kuolemassa ja haluaa monen vuoden jälkeen tavata hänet. Outi Mäenpää tekee onnistuneesti henkilökuvan nuoresta suomalaisäidistä, jonka ulkonäön ja terveyden alkoholi vuosien vieriessä tuhoaa.

Sovinto kertoo lapsen silmin nähtynä, millaista on elää vanhempien alkoholisoitumisen aiheuttamassa kaaoksessa. Vaikka tässä tapauksessa vanhempien juominen liittyy maahanmuuttajuuteen, elokuvassa ei keskitytä siihen, vaan kuvataan ennen kaikkea isän ja äidin juomisen vaikutusta lapsiin yksilöinä. Elokuvassa liikutaan kahdella eri aikatasolla, eli aina välissä seuraamme aikuisen Leenan kamppailua tukahdutettujen tunteidensa kanssa elokuvan nykyhetkessä.

Oma henkilökohtainen ongelmani tätä elokuvaa katsoessa oli se, että minun oli ensin todella vaikea suhtautua Noomi Rapaceen tässä roolissa, kun olin katsellut häntä niin tiiviisti Millenium-trilogian Lisbethinä. Elokuvan alussa eläydyin Leenan ristiriitaiseen lapsuuteen lapsinäyttelijä Tehilla Bladin kautta. Blad esitti myös Millenium-elokuvissa Noomi Rapacen roolihenkilöä lapsena ja on todella vahva nuori kyky, joka ei sorru ylinäyttelemiseen.

Vasta elokuvan loppuvaiheessa havaitsen myös Noomi Rapacen kaiken aikaa lähes jähmettyneinä pysyneiltä kasvoilta Leenan peitellyn tuskan. Samalla ymmärrän, että se tuska on ollut tuon tunteettoman perusilmeen alla kaiken aikaa ja Noomi on tehnyt eleettömästi todella tiukan roolisuorituksen. Kun perusilme alkaa säröillä, katsojankin silmiin kohoavat väistämättä kyyneleet. Tämä on koskettava elokuva häpeän ja vihan kätkemisestä, katkeroituneesta tytär–äiti-suhteesta ja pitkälle lykätystä lapsuuden luurankojen kohtaamisesta.

En paljasta viimeisten kohtausten sisältöä, vaan voitte itse elokuvan katsottuanne päättää, onko tämä samalla suomenkielisen nimensä mukaisesti myös tarina sovinnosta.

A Dangerous Method (2011)

Pisteitä 2/5

Nähty leffateatterissa huhti-toukokuussa 2012

Aihe on kiinnostava, Carl Jungin tutkimustyö ja yksityiselämä 1900-luvun alun Sveitsissä. Avioliittoa perijätär Emma Rauschebachin kanssa varjostivat useat naissuhteet. A Dangerous Method -elokuvassa keskitytään niistä varhaisimpaan, Sabina Spielreiniin, josta tuli ensin Jungin potilas, sittemmin myös avustaja ja rakastettu. 

Olisin kaivannut enemmän kuvausta Jungin teorioiden synnystä ja yhteistyöstä Sigmund Freudin kanssa. Spielreinin elämänkaari jää myös huteraksi, ja hänestä enemmän tietoa kaipaavien kannattaakin tutustua hänen elämäänsä muuta kautta. Tässä elokuvassa on liian raflaava näkökulma, kun mielenkiintoisinta kerrottavaa on käsikirjoittajan mielestä ollut Jungin ja Spielreinin seksisuhde.  Lisäksi tarinan uskottavuus kärsii pahasti, kun Spielreinin toipuminen ohitetaan niin nopeutetuin askelin. Näin ollen myös elokuvan keskusteluosuudet, joissa olisi saattanut olla kaipaamaani teoriapohdintojen kuvausta, vesittyivät ja menettivät mielenkiintonsa.

Harvoin nukahdan elokuvissa, mutta tässä pääsi käymään niin. Siksi pisteyttäminen oli vaikeaa ja myönnän, etten ehkä ollut tuona iltana tarpeeksi vireässä tilassa elokuvan katselua varten.

The Descendants (2011)

Pisteitä 3-/5

Nähty elokuvateatterissa keväällä 2012

Jatkuvasti matkustelevan aviomiehen (George Clooney) vaimo on loukkaantunut vakavasti veneonnettomuudessa. Elokuvassa kerrotaan letkeästi mutta samalla myös pintaa syvemmälle kurottaen siitä, miten aviomies istuu vaimonsa sairasvuoteen ääressä ja yrittää pysähtyä tutustumaan siihen, millaisen ihmisen kanssa hän on ollut naimisissa ja hankkinut kaksi tytärtä. Samalla hän joutuu myös ottamaan huomattavasti vahvemman otteen isänroolistaan ja olemaan läsnä tyttärilleen aivan eri tasolla kuin koskaan ennen.

Elokuva tuntuu paikoitellen liian letkeältä ja tylsältä, mutta plussaakin löytyy paljon, eikä ainoastaan Havaijin kauniista maisemista, joihin tapahtumat on sijoitettu. Löysin kiitettävää maisemien lisäksi myös luontevista roolisuorituksista ja ylipäätään koskettavasta tarinasta, jossa äkillisen tapaturman murjoma perhe joutuu ottamaan lujemmin vastuuta toisistaan, välittämään ja tarttumaan taas tiukasti kiinni jossain välissä löystyneisiin perhesiteisiin.

Osittainen tapahtumien paikallaan junnaaminen sai minut kuitenkin lisäämään kolmosen perään pitkähkön miinuksen.

Melancholia (2011)

Pisteitä 4+/5

Nähty  dvd:ltä kevättalvella 2012

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan tunnelataukseltaan vahvojen mutta tapahtumiltaan teennäisten, pakahduttavan ylidramatisoitujen elokuvien käsikirjoittajana ja ohjaajana. Hän kuului Tanskassa 1995 syntyneen dogma-suuntauksen ydinryhmään. Siinä elokuvan tekemisestä jätetään pois kaikki ulkoinen pintakiilto ja tehosteet ja keskitytään vain kuvaamaan käsivaralla sitä, mitä ihmisille tapahtuu tässä hetkessä ja millaisia tunteita se heissä herättää. Dogma-elokuvien kriteereihin sitoutuneet ohjaajat ovat sittemmin onneksi tehneet käytännön työssään sääntöihin myönnytyksiä. Tämä tausta kuitenkin selittää sen, miten ohjaaja on kouliintunut löytämään näyttelijöiden kasvoista ja olemuksesta kaikki mahdolliset tunneilmaisun ainekset, jotka monelta muulta elokuvantekijältä jäisivät hyödyntämättä.

Melancholia kertoo kuvitellun planeetan törmäämisestä maapalloon ja elokuvassa keskitytään hääjuhlaan, jossa juhlijat koettavat unohtaa uutisten välittämän uhkan, viettää häitä huolettomasti ja luottaa siihen, että vieraan planeetan rata sittenkin ohittaa Telluksen, kuten asiantuntijat ovat pyrkineet uhkakuvan pois selittämään.

Melancholian hääseurueen juhlinta tuntuu aluksi epäuskottavalta. Jos tällainen uhkakuva todella olisi olemassa, eivätkö kaikki silloin istuisi television ääressä odottamassa lisätietoja ja eikö häitä siinä tapauksessa olisi siirretty turvallisempaan ajankohtaan. Hitaasti etenevä, puolitiehen jääviä dialoginpätkiä sisältävä elokuva voisi olla täysin epäonnistunut tekele ilman loistavia roolisuorituksia. Kirsten Dunstin ja Charlotte Gainsbourgin esittämät sisarukset Justine ja Claire ovat elokuvan henki ja sielu. Heistä epävakaampi, masennuksesta kärsivä Justine saa uhkaavassa tilanteessa uudenlaista ryhtiä olemukseensa, kun taas käytännön hääjärjestelyjä suvereenisti luotsannut Claire alkaa romahtaa.

Elokuvasta voi hakea myös muita ulottuvuuksia ja sen voikin mielestäni ymmärtää vertauskuvallisena luonnehdintana kliinisestä masennuksesta ja toisaalta ulkoisen kriisin aiheuttamasta henkisestä romahduksesta. Elokuvan myötä minä ainakin syvennyin pohtimaan näitä kahta eri asiaa. Melancholiassa ulkoinen katastrofi kaataa menestyvän perheen kulissit, eikä melankoliansa kanssa jo pitkään elänyt Justine sellaisella hetkellä välttämättä olekaan perheen heikoin lenkki.

Lars von Trier osaa mestarillisesti ohjata päänäyttelijättäriensä tunnereaktioita ja kasvojen ilmeitä, ja niiden myötä elokuvasta kasvaa hiljainen, hidastettu, runollinen mestariteos. Nelosen perään lisään plussan äänisuunnittelija Kristian Eidnes Andersenenille, joka on huikealla tavalla käyttänyt Wagnerin musiikkia kuvatessaan lähestyvän maailmanlopun epätodellista tunnelmaa.

Hamilton – kansakunnan puolesta (2011)

Pisteitä 3+/5

Nähty elokuvateatterissa kevättalvella 2012

Beck-elokuvien tulisieluinen Gunvald, karismaattinen Mikael Persbrandt, upposi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kaikkien ruotsalaisdekkareista pitävien mieleen ja sydämeen.

Tähän uuteen rooliin valmistautuessaan Persbrandt veti kuntotreenejä boot camp -tyyliin kuukausitolkulla niin päättäväisesti, että pöhöttynyttä Gunvaldia esittäneestä näyttelijästä kuoriutui varsin uskottava Ruotsin tiedustelupalvelun tehoagentti, tiukkalihaksinen Carl Hamilton.

Hamilton on erittäin kelpo elokuva toiminnasta pitäville. Ei voi kuin kehua ruotsalaisten osaamista.

Drive (2011)

Pisteitä 1/5

Nähty dvd:ltä kevättalvella 2012

Numeromurhan (napakka toimintatrilleri vuodelta 2002) jälkeen Ryan Gosling ei vain ole enää myöhemmin onnistunut miellyttämään minua. En tiedä onko vika hänessä vai ovatko omat odotukseni olleet tuon hyvän nuoruudensuorituksen jälkeen ylimitoitettuja. Oma tulkintani on, että Gosling ei osaa tarjottujen roolien joukosta valita sellaista leffaa, jonka käsikirjoitus ei ontuisi.

Ihan yhtä huono elokuva Drive ei sentään ollut kuin edellinen näkemäni Gosling-pätkä All Good Things, mutta en silti voi ymmärtää, miten jotkut kriitikot ovat suorastaan yltyneet kehumaan tarinaa, jossa Gosling vain ajaa autolla ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. He ilmeisesti näkivät tässä leffassa sellaisia ansioita, joita minä en siitä löytänyt.

Puuduttavan autolla ajamisen ohella tarinassa on myös juoni, missä päähenkilö päättää auttaa naapurissa asuvaa viehättävää nuorta naista, joka on vankilaan joutuneen miehensä typerien rikollisten touhujen takia itsekin tietämättään hengenvaarassa. Tämä niin sanottu juonikin tyssähtää lopulta nolosti.

Source Code (2011)

Pisteitä 4/5

Nähty dvd:ltä joulukuussa 2011

Jake Gyllenhaalin esittämä sankarisotilas pyrkii estämään junan räjäytyksen scifi-elokuvassa, jossa onnettomuusjunaan sijoittuvat tapahtumat pyörähtävät aina kahdeksan minuutin kuluttua uudestaan käyntiin nollasta, kun sankari yrittää kerta toisensa jälkeen löytää pommin kätköpaikan.

Mieheni ei suostunut edes aloittamaan elokuvan katsomista, koska toistuvista samankaltaisista kahdeksan minuutin sykleistä rakentuva juoni kuulosti hänestä täysin mahdottomalta ajatukselta. Katsoin siis Makuunista hakemani elokuvan ihan itsekseni ja yllätyin, kun huomasin pitäväni siitä kovasti.

Source Code ei välttämättä ole oikea leffavalinta kovan jännityksen ystäville, sillä jännitysmomentit eivät ylly kovin hurjiksi. Elokuvan pääsanoma löytyy inhimillisyydestä ja vilpittömästä auttamisen halusta. Gyllenhaalin sankarilla on paljon suurempi sydän kuin alkujaan olisi arvannut. Käsikirjoituksessa on hyödynnetty tieteistarinan mahdollisuuksia niin, että niiden ansiosta siihen saadaan uudenlaista herkkyyttä. Arvostin tässä scifi-käsikirjoituksessa sitä, että mielikuvituksellista tekniikkaa ei käytetä vain ulkoisesti näyttävän kokonaisuuden rakentamiseen, vaan sen avulla kerrontaa pystytään syventämään tapahtumien edetessä.

Iho jossa elän (2011)

Pisteitä 5+/5

Nähty elokuvateatterissa loppuvuodesta 2011

Ristiriitaisia ajatuksia herättävä tarina. Almodóvarin tyylin mukaisesti esteettinen mestariteos. Eräs facebook-tuttavani käytti tästä elokuvasta suunnilleen sellaista kuvausta kuin ”uskomatonta skeidaa”, mutta itse olin täysin eri mieltä; minä ja seuralaiseni pidimme elokuvaa järkyttävänä mutta henkeä salpaavan upeana.

Antonio Banderas esittää yksin jäänyttä plastiikkakirurgia, jonka ajatukset elämä on jossakin vaiheessa saanut vinksalleen siinä määrin, että hän näennäisen lempeästä käytöksestään huolimatta yltää äärettömän julmiin tekoihin. Julmuuden kohde on kaunis Vera, jota kirurgi pitää vankina kodissaan.

Veraa esittävän Elena Ananyan katse on elokuvan hätkähdyttävin yksityiskohta, joka pitää katsojan lujasti tuoliinsa liimattuna, kun ohjaaja kuljettaa tarinaa eri aikatasoilla. Veran kauhu on hiljaista mutta todellista. Henkeä haukkoen, sydän vihloen, elin mukana hänen surussaan. Mitä jää jäljelle, kun ihmiseltä viedään vapaus ja oikeus omaan ruumiiseen - kun ei ole enää mitään, minkä saisi pitää kokonaan omanaan?

Vera löytää joogasta sisäisen maailman, jossa hän vielä pystyy suojelemaan minuutensa rippeitä.

The Ward (2010)

Pisteitä 2,5/5

Nähty dvd:ltä lokakuussa 2011

Nuori nainen mielisairaalan osastolla, missä tapahtuu mystisiä katoamisia. Mihin tytöt katoavat ja kuka asukeista on seuraava uhri?

Vuokrasimme tämän elokuvan Halloweeniksi kauhuteemaa varten, mutta pieleen meni, tai oikeastaan meidän kannaltamme mukavasti pieleen, sillä kyseessä ei ole kauhuelokuva, vaan suhteellisen onnistunut psykologinen draama, ja tämä jälkimmäinen genre sopii paremmin meidän perheen mieltymyksiin.

Varsinaista kauhua etsiskeleville suosittelen kuitenkin toisenlaista valintaa, sillä The Ward ei täytä niitä odotuksia. Ei tämä ole kutkuttava trillerikään, vaan jotakin siitä välimaastosta. Ei mitään huipputason jännitystä, mutta ”ihan okei” -valinta videovuokraamossa. Ja tosiaan ihan hyvä vaihtoehto meille, jotka emme siedä katsoa varsinaista kauhufilkkaa Halloweenin aikaankaan muuten kuin kädet silmillä ovenraosta.

Kosto (2010)

Pisteitä 5++/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Tanskalainen Susanne Bier (mm. Häiden jälkeen) sai tällä tuoreimmalla ohjaustyöllään Kosto ulkomaisen elokuvan Oscarin. Päähenkilönä on karismaattisen Mikael Persbrandtin esittämä Afrikassa pakolaisleirillä työskentelevä lääkäri Anton, joka joutuu työssään kohtaamaan rankkoja asioita ja seuraamaan, miten paikallisia asukkaita julmasti kiusaava roistokopla aiheuttaa pahaa jälkeä, herättää pelkoa ja kasvattaa yhteisössä hiljaista kostonhalua.

Kotiin välillä lyhytlomalle palatessaan lääkäri joutuu setvimään hajoamassa olevaa avioliittoaan, ja kaiken tämän keskellä pariskunnan kaksi poikaa joutuvat surukseen jäämään vaille tarvitsemaansa isän huomiota. Elokuvassa tuodaan hyvin esille se, miten laatuaika ja ajoittainen lämminkin välittäminen vanhempien taholta ei korvaa pitkiä poissaoloja, jotka tuntuvat vielä pitemmiltä lapsen arjessa.

Vanhempi pojista, 11-vuotias ujo ja pelästyneen näköinen Elias, joutuu Tanskassa koulukiusatuksi ruotsalaisen taustansa takia ja saa yllättäen apua uudelta pojalta, Christianilta, joka on vastikään menettänyt äitinsä ja samalla sulkeutunut kokonaan isältään. Christian tuntee, ettei hänellä ole mitään menetettävää, eikä sen vuoksi pelkää uhmata koulun kiusanhenkiä.

Koston teema tulee esiin myös tätä alkuasetelmaa seuraavissa tapahtumissa, ja Anton joutuu vastatusten ihmisten sisälleen patoamien vihan tunteiden kanssa kahdella eri mantereella, hyvin erilaisissa ympäristöissä. Kostonhalu taitaa rakkauden tavoin olla yleismaailmallinen tunne, ja padottu tuska voi purkautua raivokkaalla tavalla.

Upea elokuva, upeat näyttelijät. Persbrandt oli loistava poliisisarja Beckin äkkipikaisena Gunvaldina, mutta nyt hän todella sai minut vakuuttuneeksi näyttelijäntaidoistaan, sillä aivan yhtä uskottava hän on myös tässä tyystin toisenlaisessa roolissa, rauhaa rakentavana ja viimeiseen saakka ammatilliseen etiikkaansa takertuvana ruotsalaislääkärinä. Hänen vaikuttava katseensa on tärkeässä osassa monessa käänteessä kaksituntisen aikana. Myös 11-vuotiaita poikia esittävät Markus Rygaard ja William Jøhnk  Nielsen ovat erinomaisia.

Pisteet saattavat vaikuttaa turhankin korkeilta, mutta meidän kotikatsomomme, sekä minä että mieheni, todella pidimme tätä elokuvaa hätkähdyttävän hyvänä.

 

Biutiful (2010)

Pisteitä 5+/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Vicky Christina Barcelonan iki-ihanasta itsevarmasta viettelijästä Javier Bardemista saa myös pahanhajuisen luuserin, mikä on todiste miehen oivallisista näyttelijän taidoista. Tässä viiltävän ankeassa elokuvassa Bardem  haahuilee sairauden väsyttämän perheenisän kengissä pitkin Barcelonan alamaailmaa. Kahden lapsen isä Uxbal yrittää pitää huolta jälkeläisistään ja siinä sivussa vielä näiden epätasapainoisesta äidistä. Uxbal käärii kokoon rahaa hämärin keinoin hyvään tarkoitukseen, lapsiaan varten. Jokaisen on turvattava perheensä toimeentulo, eikä elokuvan vanhemmilla taida olla laillisia keinoja siihen. Kortit on jaettu niin kuin on, ja yhteiskunnan tilanne Espanjassa vaikea.

Elokuvassa on paljon kuolemaan liittyvää symboliikkaa, ja kuolema on yksi pääteemoista. Toinen on vanhemmuus. Yhteiskunnallisiakin teemoja tuodaan esiin, muun muassa pimeän työvoiman välittäminen ja ihmisten hädän hyväksikäyttö. Laittomasti maassa olevia työntekijöitä pelinappuloina käyttävien henkilöiden elämästä on tuotu esiin myös inhimillisyys. Uxbal on sympaattinen hahmo, johon katsoja pikkuhiljaa kiintyy. Kun tilanteita seurataan hänen näkökulmastaan, hänen vilunkihommansakin ymmärtää, hänellähän on oma perheensä, jota hän puolestaan yrittää elättää.

Kenestäkään ei tehdä läpeensä pahaa, eikä Biutifulissa ole turhaa opettavaisuutta, niin kuin vastaavissa amerikkalaistuotannoissa tuppaa aina olemaan. Tämä meksikolais-espanjalainen elokuva on toden tuntuinen ja jättää paljon ajattelemisen aihetta.

Vaikka Bardem onkin osassaan upea ja ehdottomasti tarinan päähenkilö ja sielu, haluan mainita myös hänen lastensa äitiä esittävän Maricel Álvarezin. Álvarez tekee Uxbalin maanisesta aviovaimosta hurmaavan eloisan, mutta raivostuttavan epävakaan, todellisen ihmisen. Hänkin haluaa tyttärelleen ja pikkupojalleen parasta, ja hauskaa seuraa hän parhaina hetkinään osaa lapsilleen olla, mutta kuten hän itse rehellisesti toteaa, hän ei osaa huolehtia heistä. Niinpä turvallinen vanhemmuus jää Uxbalin harteille. Elämänlangan hiipuminen ja muuttolintujen lähdöt, Uxbalin oma isänkaipuu, jota hän on potenut koko elämänsä, ja sitäkin vahvempi halu olla läsnä omille lapsilleen, siinä määrin kuin pystyy. Tämä kaikki tuodaan esiin ilman makeilua, ilman hehkutusmusiikkia, ruokapöydän vaatimattomien eväiden ja huonojen juttujen, elävän elämän kautta.

Alussa kerronta on sekavaa, ja kokonaisuus on myös kovin pitkä, sillä elokuva kestää kaksi ja puoli tuntia. Kumpikaan näistä seikoista ei kuitenkaan vähennä meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun kädenjäljen arvoa, sillä ne vain lisäävät realistista vaikutelmaa, joka säilyy loppuun saakka. Ja viimeiset kaksikymmentä minuuttia ovat kirvelevän koskettavia. Masentuneena Biutifulia ei kannata katsoa, sillä tämä ei ole mikään mielialaa kohottava elämän kuvaus. Mutta surullisen kaunis elokuva tämä on ja ansaitsee täydet pisteet. Ylimääräinen plussa vielä perään Javier Bardemille, tai paremmin sanottuna Uxbalille, koska hän on Uxbal.

The Romantics (2010)

Pisteitä 1,5/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Kolmiodraamana ihan ok-kamaa, mukavia näyttelijäsuorituksia, mutta ei mitään mullistavaa. Lainasin tämän uteliaisuudesta, koska halusin nähdä Katie Holmesin pitkästä aikaa. Tomista ja Surista irrallaan, näyttelijäntyönsä varassa ollessaan, Katiessa on paikoitellen edelleen sitä samaa suloista koiranpennun katse -charmia kuin Dawson’s Creekin aikoina, ja hän tosiaan pystyy edelleen vetämään ihan hyvän romanttisen ihmissuhderoolin.

The Romantics on nimitys seitsemän nuoren porukalle, jotka ovat olleet hyviä ystäviä opiskeluajoista saakka. Kaksi pariskuntaa yhdistyi jo varhain, ja loput kolme kaverusta sähläävät nyt sitten tässä kolmiodraamassa, eli Tom, joka on aiemmin seurustellut Katie Holmesin esittämän itsenäisen Lauran kanssa, on nyt aikeissa viedä vihille sievän mutta säntillisen Lilan.

Vika ei ole näyttelijöissä, vaan ehkä dialogissa tai ylipäänsä käsikirjoituksessa: nämä kohta kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykkiä hipovat ystävykset ovat edelleen kypsymättömiä ja pinnallisia, eikä heistä kenestäkään voi oikein vilpittömästi pitää. Joten loppuratkaisukin on oikeastaan ihan se ja sama. Siis kuka saa ja kenet.

Katsoin elokuvan vapaa-aamuna samalla kun pyykit pyörivät koneessa. Sellaiseen tilanteeseen tai vaihtoehtoisesti tyttöjen leffailtaan tämä on ihan mukiinmenevä valinta, ei aivan huonoimmasta päästä ihmissuhdedraamoja, mutta ei parhaimmistoakaan. Mitään ette menetä, jos vuokraatte tämän sijasta jonkun toisen leffan. Puolitoista pistettä siitä, että elokuvan kuitenkin jaksaa vaivattomasti katsoa loppuun asti (ainakin kun välillä laittaa pausen ja käy hoitamassa pyykkihommia), ja muutamasta kivasta kohtauksesta. Enemmän kuin pääosan esittäjistä, pidin ruotsalaissyntyisestä Malin Akermanista sivuroolissa. Hänen näpsäkkä bilettäjätyyppinsä Tripler on ystävyksistä eloisin.

All Good Things (2010)

Pisteitä 0,5/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Elokuva pohjautuu tositapahtumiin, yhteen Yhdysvaltojen itärannikon kuuluisista katoamistapauksista. Tarinan taustalla ovat 1980-luvun New Yorkin kiinteistöbisnekset.

Sorry to say, mutta tämä elokuva oli täysi floppi. Käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat jollakin käsittämättömällä tavalla saaneet hyvät näyttelijät pääosiin ja sen jälkeen totaalisesti pilanneet mahdollisuutensa. Leffa on ensin sekava, sitten vastenmielisen tylsä, ja lopussa vielä lähdetään aivan uusille raiteille ja siirrytään B-luokan psykopaatti-aviomies-trilleristä suoraan Ö-luokkaan.

Ryan Gosling olisi voinut olla oivallinen valinta psykopaatin maneereita hiljalleen paljastavaksi puolisoksi, mutta tämän tarinankerronnan varassa hänen mahdollisuutensa ovat yhtä kuin nolla. Puoli pistettä annan pelkästään Kirsten Dunstin suloisista hymykuopista. Mitään muuta kehumisen arvoista tässä tekeleessä ei ollut.

Ja tosiaankin, kuten jo Katseeseen kätketty -leffan kohdalla joitakin iltoja sitten päivittelin, mistä näitä onnettomia maskeeraajia oikein löytyy? Tässäkin ikäännytään onnettoman noloissa meikeissä.

The Tourist (2010)

Pisteitä 3/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Onko Johnny Depp seuraava James Bond? No ei nyt sentään, lihoneen ja löpsähtäneen Deppin harppaus toimintaelokuvien maailmaan onnistuu lähinnä vain siksi, että hän esittää talousrikollisten välienselvittelyn ristituleen vedettyä turistia juuri sopiva itseironian pilke silmäkulmassa.

Iän tuomista silmäturvotuksista ja kasvojen ja vartalon lisäkiloista huolimatta Depp on oikeastaan aika hurmaava antisankarin roolissaan, ja tämän elokuvan ansioksi on sanottava, että se pysyy napakasti omassa genressään.

Myös Angelina Jolien kasvot ovat vanhentuneet, mutta se, mikä on menetetty nuoruudessa, on korvattu reippailla huulipunan lisäyksillä.

Pikkunokkela käsikirjoitus ja kahden karismaattisen päänäyttelijän onnistunut yhteistyö takaavat katsojien tyytyväisyyden. Lähdimme hakemaan kevyttä toimintaleffaa ja sellaisen myös saimme. Miinuspuolena on tietysti elokuvan pinnallisuus, mutta toisaalta minusta elokuvassa on tärkeää se, että linja pidetään hallinnassa alusta loppuun saakka. Eri iltoina on erilainen fiilis, mitä haluaa hakea videovuokraamosta kotisohvalle; luotettavasti lupaamassaan tyylilajissa pysyvä elokuva takaa tyytyväisyyden, vaikka se olisikin rakennettu kahden nimekkään näyttelijän varaan ja sisältäisi pelkästään näppäriä pintakiiltoelementtejä, kuten tämä elokuva tekee.

The Tourist on sujuvasti etenevä veijaritarina, pinnallinen ja viihdyttävä, sopii aivan erinomaisesti vaikkapa väsyttävän työpäivän jälkeen katsottavaksi. Plussaa lisäksi vielä Venetsian atmosfääristä sekä Paul Bettanyn viehättävästä brittiaksentista ja hauskannäköisestä kuivakkaasta suun mutristelusta sivuosassa. Ai niin, ja tietysti ihanasta lopetusbiisistä loppucreditien aikana: Musen Starlight viimeisteli huolettoman, hyväntuulisen kokonaisuuden.

Katseeseen kätketty (2009)

Pisteitä 2-/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Katseeseen kätketty on argentiinalais-espanjalaista yhteistyötä, Argentiinan lähihistoriaa valottava Oscar-voittaja reilun vuoden takaa. Elokuvassa asianajaja Espósito käy kahdella eri aikatasolla läpi nuoren naisen raakaa raiskausmurhaa, jonka tekijä pääsi livahtamaan poliisilta. Samalla hän pitää yllä omaa romanttista ihastustaan viehättävään naistuomariin - kiduttavia rakkauden tunteita, joita hän vuodesta toiseen ujostelee paljastaa ihastuksensa kohteelle.

Elokuvan suurin puute on päähenkilöiden tökerössä maskeerauksessa, jonka olisi kahdella aikatasolla liikuttaessa olettanut olevan paljon viimeistellympää. Espósito näyttää eri vuosikymmenillä aivan samalta, ja vasta silmiä siristelemällä tajuaa ohimoiden harmauden, silloin kun kyseessä ovat myöhemmät tapahtumat. Minua häiritsi alusta saakka se, että jo ”nuorempana” hänen kasvonsa ovat iän pöhöttämät. Mutta tämä on vasta alkua maskeeraajan flopille, sillä elokuvan muuten ravisuttavat loppuminuutit lätsähtävät täydellisesti meikkivoiteiden tuhruisuuteen. Ihmettelen, että näin kömpelöillä tekorypyillä on irronnut vieraskielisen elokuvan Oscar.

Juoni on tavallaan hieno, mutta toisaalta elokuvassa on myös käsittämättömän helppoja oikaisuja, joissa juonen rakentajan olisi toivonut näkevän enemmän vaivaa. Esimerkiksi se ”johtolanka”, jonka perusteella viranomaiset hoksaavat syyllisen, on täysin epäuskottava.

Minusta tämä elokuva on yliarvostettu. Toisaalta voisi asian ilmaista niin, että elokuva, jossa on todella upeita elementtejä, on vedetty keskikastiin sen vuoksi, että jotkut sen osasista eivät yllä läheskään yhtä korkealle tasolle kuin muu kokonaisuus.

Kova kuin kivi / True Grit (2010)

Pisteitä 2,5/5

Nähty dvd:ltä elokuussa 2011

Coenin veljesten elokuvien joukossa on sellaisia mustan huumorin helmiä kuin Fargo ja Burn after reading. Niiden jälkeen tämä astetta vakavampaan otteeseen pyrkivä kertomus tuottaa lopulta odotuksilleni pienen mahalaskun. Kova kuin kivi on toki hieno pieni tarina villistä lännestä, nuoren naisen päättäväisyydestä kostaa isänsä murhaajalle, ja vanhan juopon sheriffin tiukasta rutiinista, kun ase pysyy kädessä ja kohde tähtäimessä isommillakin promillelukemilla. Jotenkin tämä tarina on kuitenkin Coenin veljille liian synkkä, ja sitten taas toiselta kantilta katsottuna kostotarinaksi liian kevyt. Tässä ollaan siis jotakin siltä väliltä.

Kova kuin kivi jäi minulle hieman etäiseksi, vaikka lännen elokuvien ystävä olenkin. Kyllä näistä moderneista länkkäreistä 3:10 to Yuma (vuonna 2007 tehty lännenleffa, jossa Russell Crowe ja Christian Bale suorastaan loistavat) kolahti aivan eri tavalla kuin tämä Jeff Bridgesin tähdittämä juttu.

Silti, juoni on kiinnostava, vaikkakin aika tapahtumäköyhä ja pienimuotoinen. Ytimekäs tarina kuvataan jouhevasti, ja Bridges ja nuori Hailee Steinfeld tekevät erinomaista näyttelijäntyötä.

Tasokkaiden toimintaelokuvien sankarina viime vuosina kunnostautunutta Matt Damonia on ensin vaikea mieltää villiin länteen ratsastelemaan, mutta loppujen lopuksi Damon antaa herkullisia viitteitä lahjoistaan mustan komiikan lajityypin puolella, mahtipontisen ja arvonsa tuntevan Texas rangerin roolissa.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset II (2011)

Pisteitä 4,5/5

Nähty elokuvateatterissa heinäkuussa 2011

Tämä elokuva on suoraa jatkoa Kuoleman varjelukset ykköselle, siksi annan sille saman pistemäärän, vaikka se onkin yleistunnelmaltaan hyvin erilainen. Siinä missä sarjan kaksiosaisen loppuhuipentuman ensimmäinen osa oli tempoltaan välillä pohtiva ja viipyilevä, tämä jälkimmäinen puolisko on täynnä taistelua ja toimintaa. En ole lukenut sarjan kirjoista kuin kolme ensimmäistä, joten en osaa sanoa, johtuuko tämän elokuvan täyteen ahtaminen siitä, että viimeisessä kirjassa vain oli niin hirvittävän paljon välttämättömiä asioita, jotka oli kaikki pakko mahduttaa myös elokuvaan. Siltä tuntuu, koska elokuvaversio on todella täyteen ahdettu, jopa niin että välillä tulee ”katsojan ähky”.

Silti sarjan filmatisointi on loppuun saakka tyylikästä ja, kuten jo Harry Potter ja kuoleman varjelukset I:n kohdalla sanoin, nuorten päähenkilöiden kasvutarinat ovat jakso jaksolta koskettaneet, ja nuoret näyttelijät ovat vuosien varrella todistaneet, miten onnistunutta tämän sarjan casting on alusta saakka ollut.

Tässä viimeisessä osassa saa Emma Watsonin, Rupert Grintin ja Daniel Radcliffen ohella hienosti tilaa myös Neville Longbottomia esittävä Matthew Lewis, tämäkin tietysti tarkalleen kirjan juonta seuraten. Myös eräs hyvin ristiriitainen tilanne aikaisemmasta osasta saa nyt selityksensä ja erään henkilön maine puhdistuu. Loppu kokoaa kaiken hyvin yhteen.

Jännitystä on sen verran runsaasti, että kaikkein pienimpien ja herkimpien katsojien kohdalla kannattaa olla varovainen ja aikuisen on hyvä seurata tilannetta – elokuva voi aiheuttaa jännittäviin elokuvakokemuksiin tottumattomille voimakkaita reaktioita.

Vähän kunnioitusta (2010)

Pisteitä 3+/5

Nähty dvd:ltä heinäkuussa 2011

Lämminhenkinen kotimainen elokuva herttaisesta, kiharatukkaisesta Siiri-tytöstä, joka hiljalleen itsenäistyy ja muuttaa taksinkuljettaja-isän luota kehitysvammaisten ryhmäkotiin. Elokuvan parasta antia ovat näyttelijöiden aidot roolisuoritukset sekä ryhmäkodin kahden hyvin erilaisen johtajatyypin yhteenotot.

Miinusta tulee muutamista yliampuvista roolisuorituksista, joista Siirin isää esittävälle Heikki Helalle voi vielä suoda anteeksiannon, Kummeli-maneerit ovat hiukan turhia, mutta toisaalta isän hahmoon tuotu tragikoomisuus antaa elokuvan vakaville teemoille sopivasti keventävää vastapainoa. Sen sijaan levotonta Suskia yliampuvan alleviivaavasti esittävä Elena Leeve olisi mielestäni nuorena ammattinäyttelijänä voinut vähän miettiä, miten ottaa roolin haltuunsa. Suskin epätasapainoisuuden turha liioittelu syö hieman uskottavuutta.

Kehitysvammaiset näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mielestäni paljon paremmin. Samoin hatunnosto Lapista teatterikorkeakouluun muuttaneelle Asko Vaaralalle, joka saikin Santerin roolistaan Jussi-ehdokkuuden. Hänen henkilöhahmostaan olisi niin ikään voinut helposti tulla epäuskottava, kun nuorukainen ihastuu sööttiin mutta hoksottimiltaan hitaaseen Siiriin. Vaaralan käsittelyssä Santerista tulee kuitenkin oikea ihminen, joka on Helsinkiin muuton jälkeen vartijan työssään joutunut nopeasti vastakkain pääkaupungin katujen karumman puolen kanssa, ja järkyttynyt miespuolisten työkaveriensa kovista otteista ja pinnallisuudesta; pojan kasvoista näkee ikävän Lappiin, missä on tilaa olla oma aito itsensä ja missä omaa ujoutta ja rehellisyyttä ei tarvitse peittää kaksimielisillä jutuilla ja supliikkimiehen otteilla. Tätä taustaa vasten ihastus Siiriin tulee aivan ymmärrettäväksi.

Plussaa siis useimmille näyttelijöille. Miinusta sen sijaan tyylilajin heittelehtimisestä vakavan asiallisesta otteesta simppelin komiikan puolelle, mikä tosin auttaa katsojaa sikäli, että kehitysvammaisen tytön hyväksikäyttö voisi teemana muuten olla liian raskas. Omassa lähipiirissäni on kehitysvammaisia nuoria, joiden itsenäistymistä olen omalta osaltani tukemassa. Sen vuoksi pidin tästä elokuvasta ja suosittelen myös muille sen katsomista ajatuksen kanssa.

Robin Hood (2010)

Pisteitä 5+/5

Nähty dvd:ltä heinäkuussa 2011

Haa! Nyt saan olla ihan eri mieltä kuin useimmat kriitikot. Tätä Ridley Scottin viimevuotista Robin Hood -versiota on moitittu tasoltaan korkeintaan keskiverroksi, mutta minä olen toista mieltä. Minusta tämä elokuva oli IHANA, viihdyttävä, jännittävä, mukaansa imaiseva ja pyörryttävän romanttisella latauksella onnistuneesti viimeistelty, alusta loppuun asti.

Suurta ihastustani ja korkeita pisteitä selittänee se, että pääosan esittäjä Russell Crowe on ollut lempinäyttelijäni aina siitä saakka kun näin leffan Todistettavasti elossa / Proof of Life, vuonna 2000. Ja kun vähän sen jälkeen näin Gladiaattorin, olin lopullisesti myyty. Gladiaattori on todella huippu hieno elokuva, ja jos nyt annan Robin Hoodille 5+, niin Gladiaattorille antaisin nollasta-viiteen-asteikolla pisteiksi 5+++.

Niin, Russell Crowen koruton miehisyys vetoaa minuun, mutta Ridley Scottin Robin Hoodissa on paljon muitakin tasoja, joiden vuoksi voin sitä suositella. Myös mieheni piti tästä elokuvasta hyvin paljon, joten voin vilpittömästi sanoa, että tämä on jokaisen historiasta, haarniskoista ja seikkailuista pitävän katsojan unelmaleffa.

Robin Hoodin tarina on kerrottu eri tavoin, ja tässä ehdotetaan yhtä selitystä legendan synnylle. Mielestäni on hienoa, että Robin on jo elokuvan alussa aikuinen, elämää nähnyt mies, ei siis mikään untuvikko siloposki. Hän on kiertänyt monta vuotta Ranskan mannerta kuningas Rikhard Leijonamielen joukoissa.  Russell Crowe sopii aivan loistavasti tähän alkujaan sisimmältään oikeudenmukaisen ja herkän, mutta sodassa kuorensa kovettaneen ja karaistuneen miehen rooliin. Lisäksi tunnen ensimmäisestä katseesta lähtien romantiikan särmän hänen ja naispääosan esittäjän Cate Blanchettin välillä. Russell Crowe osaa kuin synnyinlahjana nämä alta kulmain luoduista jurottavista katseista ja lyhyistä matalista murahduksista rakentuvat kosioriitit.

Jotta ei menisi liian imeläksi, toistan vielä, että tämä on kaikille haarniskoista ja jousipyssyistä pitäville sopiva, hauska ja lennokas seikkailu. Historiaa selitetään välillä jokunen tovi, joten kaikkein toiminnannälkäisimmät saattavat niiden jaksojen aikana turhautua, mutta kyllä tämä elokuva ketterästi kulkee eteenpäin. Tässä on tavallaan monelle erityyppiselle katsojalle jotakin: vaikka tästä saa aikuiselle naiselle suunnatun rakkauselokuvan, olen samalla varma, että aseiden historiasta kiinnostuneet nuoret pojatkin haukkovat ihaillen henkeään eräässä elokuvan kuvauksellisesti huikeimmista kohtauksista, hidastetun nuolen lähtiessä kohti tavoiteltua kohdettaan…

Max von Sydow esittää todella arvokkaasti ja tyylikkäästi sokean vanhuksen roolin.

The Town (2010)

Pisteitä 3+/5

Nähty dvd:ltä kesäkuussa 2011

Uusi yritys trillerien saralla. Edellinen oli sen verran suuri pettymys, etten tohtinut odottaa tältä Ben Affleckin ohjaukselta liikoja. Mies on myös ollut kolmen käsikirjoittajan porukassa ja esittää lisäksi itse pääosaa, joten miten tästä kaikesta voisi tulla vielä jotakin hienoa, jos yrittää istua liian monella tuolilla yhtä aikaa.

Affleck on ilmeisesti melkoisen lahjakas ja draaman kaaren hienosti sisäistänyt kaveri. Huomaan aliarvioineeni häntä aiemmin. Vaikka kyllähän jo Good Will Hunting osoitti hänen monipuoliset taitonsa.

Tässä elokuvassa kerrotaan bostonilaisen kaupunginosan Charlestownin ”syndroomasta”, eli pojat perivät isiltään "miehen mallin", jossa elantoa tienataan aseellisilla ryöstöillä. Näin on käynyt myös Affleckin esittämälle Dougille. Jännitys pidetään hyvin kasassa loppuun asti, rakkaustarinakin on kaunis ja kemiat pääparin välillä toimivat. Samoin pidin ryöstelevässä koplassa toimivien kaverusten luonteenkuvauksista. Kaksi heistä, Doug ja tämän entisen tyttöystävän veli Jem, nostetaan enemmän esiin. Doug on porukan älykäs lenkki ja Jem taas se, jonka on vaikea pitää nyrkkinsä kurissa. Tietysti vähän kliseisiä ovat nämä hahmot, mutta se ei haittaa, kyllä heihin silti oli saatu omaperäistä särmää, ja Rebecca Hall naispääosassa oli myös hyvä.

Mietin ensin, onko kolme miinus liian vähän pisteiksi, mutta laitoin tuon miinuksen tuohon kolmosen perään ihan sen takia, ettei menisi pistelinjani liian korkeaksi täällä. Hyvä jännäri, jonka vuokraamista voi suositella kaikille pankkiryöstötoiminnasta pitäville. Toiminnan lisäksi tuotiin esiin myös yhteiskunnallisia taustoja ja rikoskierteeseen joutuvien syy-seuraus-suhteita. Antaa miettimisen aihetta. Affleck on halunnut sanoa tällä elokuvalla jotain tärkeää tietyille kulmille syntyneiden nuorukaisten elämän lähtökohdista. Itse asiassa tässä oli liitetty sujuvasti toimintajuoneen mukaan myös sen verran tärkeitä pointteja kyseisestä aiheesta, että taidanpa sittenkin ottaa sen miinuksen kolmosen perästä pois ja muuttaa sen jopa plussaksi.

London Boulevard (2010)

Pisteitä 1+ / 5
 
Nähty dvd:ltä kesäkuussa 2011

Elokuva on takakannen kuvauksen mukaan 1 h 40 min kestävä toimintatrilleri, pääosissa tunnetut tähdet Keira Knightley ja Colin Farrell. Leffa lähtee liikkeelle tilanteesta, missä Farrellin esittämä Mitchel vapautuu vankilasta ja on päättänyt hillitä tulisen luontonsa. Hänelle riitti se kolmen vuoden kakku, jonka hän istui kiivastuksissa tehdyn pahoinpitelyn seurauksena.

Kaidalla tiellä ei ole ihan helppo pysyä, kun tarvitsee rahaa ja kun kaikki vanhat kaverit ovat rikollisia ja tarjoavat Mitchille heti uutta keikkaa. Lisäksi hänen velanperijäksi erinomaisesti sopivaan olemukseensa iskee silmänsä myös pöhöttynyt rikollispomo.

Mitchin tilaisuus rehelliseen elämään näyttää tulleen, kun hänelle tarjotaan vartijan hommia nuoren ja kauniin, erinäisistä syistä erakoituneen filmitähden (Knightey) Lontoon-kodissa.

Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, mistä pieni plussa. Lontoon katseleminen on aina piristävää leffoissa, vaikka tästä ympäristöstäkin olisi voitu saada vielä enemmän irti. Alku vaikuttaa muutenkin ihan lupaavalta, mutta jossain vaiheessa elokuva lähtee menemään alamäkeä kuin lehmän häntä. Annan ykkösen elokuvasta sillä perusteella, että vaivaudun katsomaan sen loppuun saakka. Paljon muusta ei tässä tapauksessa lopulta voi plussaa antaa, sillä juoni hajoaa ohjaajalta hyppysistä ihan totaalisesti ja genre muuttuu hyvästä trilleristä B-luokan splätteriksi tai jotain siihen suuntaan.

Ykkösen perään tulee plussa ihan vain Farrellin charmin ansiosta. Hän sopii kuumaluonteisen Mitchellin osaan kuin nappi silmään. Jos ohjaaja/käsikirjoittaja William Monahan olisi pitänyt paketin kasassa, tästä olisi Farrellin ansiosta tullut kelpo toimintaa, mutta kun ei niin ei. Harmillista myös, että Keira Knightleyn karisma jää lähestulkoon totaalisesti hyödyntämättä, ja näiden kahden keskinäisessä ihastumisessa on yhtä vähän sähäkkyyttä kuin kahden lahnan välisissä läheisyyden hetkissä.

Monia mahdollisuuksia avaavan startin jälkeen katsojan käteen jää epäloogisesti hyppelevää ja tempoilevaa sotkua.

The Next Three Days (2010)
 
Pisteitä 4- / 5

Nähty dvd:ltä toukokuussa 2011

Miehinen mies Russell Crowe on keski-ikäistynyt uskolliseksi perheenisäksi niin tosielämässä kuin tässä elokuvassakin. Leffassa jopa niin uskolliseksi, ettei aio pettää vaimonsa luottamusta, kun tämä tuomitaan elinkautiseen murhasta, jota Russell ei usko vaimonsa tehneen. Niinpä hän ryhtyy suunnittelemaan vangin vapautusta suuren maailman tyyliin…

Ensin on hieman huvittavaa, miten ylipainoinen isukki yrittää YouTubesta tiirikointineuvoja googlaamalla muuntautua toimintasankariksi. Elokuva ei kuitenkaan sorru räikeisiin ylilyönteihin, vaan Crowe onnistuu tekemään John Brennanista ihan uskottavan taviksen, joka vain on päättänyt, ettei halua elää ilman vaimoaan, eikä halua antaa syyttömäksi uskomansa vaimon jäädä virumaan telkien taakse. Rakkaus ajaa häntä eteenpäin, ja yrityksen ja erehdyksen kautta suunnitelma etenee hiljalleen – kunnes äkkiä tuleekin tieto, että toimintaan on ryhdyttävä seuraavien kolmen päivän sisällä.

Laahaavan alun jälkeen yllättävän hieno leffa. Tämä on paitsi trilleri, myös rakkauselokuva ja perhearvoja luontevasti tarinan kautta kunnioittava. Crowessa on ikääntymisestä huolimatta edelleen karismaa. Soundtrack on erittäin hyvä, muun muassa Mobyn biisi Mistake kohottaa sydäntäkoskettavalla tavalla kohtausta, jossa toiminta kaiken valmistelun jälkeen yllättäen alkaa.

Omassa tyylilajissaan tavanomaista huomattavasti tasokkaampi, siitä johtuvat nämä antamani hyvät pisteet, siis muihin trillereihin verrattuna.

Scream 4 (2011)

Pisteitä 3+ / 5

Nähty leffateatterissa toukokuussa 2011

Scream-trilogian muut osat nähneelle tämä on tervetullutta jatkumoa tarinaan. Tarina jatkuu loogisesti joitakin vuosia edellisten osien tapahtumien jälkeen, ja aineksissa on ihan omaa ja uutta juonenkuljetusta, eli ei pelkästään toisteta vanhaa.

Neve Campbell sopii edelleen, yli kolmikymppisenäkin, rooliinsa ihan kuin piste iin päälle. Ja kenelläpä aiempien osien fanilla ei olisi ollut jo ikävä toistensa kanssa kiukuttelevia ja kuitenkin aina yhtä rakastuneita Courtney Coxia & David Arquettea.

Omassa genressään eli teinisplätterien joukossa Scream-leffat ovat aivan omaa luokkaansa. Ja vaikka tämä ei ylläkään ykkösen ja kakkosen tasolle, niin enpä usko että minkään muun kauhuleffa-idean neljäs osa on enää näin tasokas, joten sikäli omassa kategoriassaan Scream 4 päihittää muut samantyyliset leffat ja siitä pisteet kotiin.

Orphan / Ottolapsi (2009)

Pisteitä 3 / 5

Nähty dvd:ltä huhtikuussa 2011

Elokuva alkaa perhedraamana: kolmannen lapsensa menettänyt pariskunta päättää adoptoida kouluikäisen tytön. Tämä tuntuu hieman epäuskottavalta, tai ainakin epäreilulta, koska heillä on jo kaksi lasta, joista varsinkaan vanhemmalle isällä ja äidillä ei tunnu olevan yhtään aikaa ja huomioresursseja. Pariskunnan kipuilua on kuitenkin mielenkiintoista seurata. Oman lisänsä kireään tilanteeseen tuo vaimon juuri ja juuri hallinnassa oleva alkoholiongelma.

Jännäriä odottanut tietysti ihmettelee, koska tässä alkaa tapahtua jotakin oikeasti jännittävää. No, kyllä senkin aika tulee, ja sitten pannaankin peliin kaikki kauhuelokuvan kliseet. Joidenkin kohtausten ennalta-arvattavuudesta huolimatta pidin tätä elokuvaa ihan hyvänä valintana hiukset nostattavaa iltaa suunnittelevalle. Kaikkein karaistuneimmille kauhuelokuvien kuluttajille tämä tosin on varmasti liian pliisu. Muut sen sijaan saavat sopivan annoksen niskakarvojen nostatusta. Alun hidastempoista perhe-elämän kuvausta pitää vain ensin seurata kärsivällisesti.

Kannessa mainostettu ”karmaiseva vaihtoehtoinen loppu” on kyllä todella törkeää olemattomien ekstrojen ylimainostamista. Tuo vaihtoehtoinen loppu on nimittäin täysin olematon. Varsinainen loppukohtaus sen sijaan tarjoaa kyllä juuri sopivan annoksen aihetta kiljahdella säikähdyksestä.

Plussaa näyttelijäntyöstä, lapsinäyttelijätkin onnistuvat ihailtavasti. Pieni kuuromykkä tyttö on muuten aivan oikeasti osittain kuuro ja osaa viittomakieltä. Hän onkin roolissaan aivan hurmaava, elokuvan valopilkku siinäkin vaiheessa, kun muu meno alkaa muuttua synkempään suuntaan.

Black Swan (2010)

Pisteitä 5 / 5

Nähty leffateatterissa 11.3.2011

Nyt on sitten nähty tämän sivun ensimmäiset täydet pisteet! Viisi pistettä tälle huikealle elokuvalle. Taattua Darren Arnofskya. Sama ohjaaja on ennenkin kuvannut henkeäsalpaavalla, kiihtyvällä intensiteetillä mielen sekoamista hienossa elokuvassaan Unelmien sielunmessu. Ja hän onnistuu jälleen kerran piirtämään katsojien eteen mielen hajoamisen viiltävästi, sirpale sirpaleelta.

Itse asiassa tämän elokuvan tunnelma on niin viiltävä, että eräs ystäväni koki sen liiankin ahdistavana. Hän myönsi elokuvan suurenmoisuuden, mutta samalla kertoi toivoneensa koko ajan, että se jo loppuisi. Hän ei kestänyt enää seurata nuoren ja herkän sielun hajoamista. Siksi ainoana varoituksen sanana voisin mainita, että tämä elokuva ei ehkä sovi sellaiselle henkilölle, jolla on lähipiirissä esimerkiksi läheisen ihmisen mielen järkkymistä - silloin tämä voi viiltää liian läheltä.

Itse en kokenut tätä vastenmielisen ahdistavana, vaan ainoastaan äärettömän taitavasti toteutettuna elokuvana kaikilta osin. Natalie Portmanin roolisuoritus on Oscarinsa ansainnut. Natalie esittää nuorta ja lahjakasta tanssijaa, jolla on tekniikka hallussa mutta heittäytyminen vielä hakusessa. Ja tähtäimessä elämänsä rooli, Joutsenlammen molemmat joutsenet, sekä valkoinen että musta. Ensimmäinen joutsen ei tuota taitavalle ja tarkalle tanssijalle vaikeuksia, mutta kiltin ja ujon, aina äidin tahtoon taipuneen tytön on ryhdyttävä suorastaan piiskaamaan itseään, jotta löytäisi sisältään myös sen toisen puolen, sen tumman, itsevarman ja uhkaavan…

Portman on kerrassaan säkenöivä eläessään läpi nuoren tanssijattaren riipaisevaa perfektionismia, miellyttämisen halua, valtavaa itsekuria ja sinnikkyyttä ja toisaalta samalla oman itsensä hapuilevaa etsimistä ja naivia koulutyttömäistä ihastumista niljakemaiseen flirttailija-baletinjohtajaan. Kaikki nämä ahdistavat ja loistavat, ristiriitaiset piirteet tulevat koko ajan iholle, kun katsoja seuraa Portmanin ilmeitä, haukkoo henkeään jännittäessään hänen venymistään lavalla ja romahdusherkkyyttään kulisseissa.

Loistavia ovat myös sivuosan esittäjät erilaisissa rooleissaan: That 70’s show’n Mila Kunis saa omaan hahmoonsa juuri sitä rentoa ja luontevaa seksikkyyttä ja huoletonta huumorintajua, jotka ovat hänen esittämänsä tanssijattaren ominaispiirteitä. Käsikirjoitus tuo kärjistetysti esiin näiden kahden nuoren naisen erilaiset luonteet. Baletin johtaja Vincent Cassell on ällöttävyydestään huolimatta niin ikään upea roolissaan, samoin Barbara Hershey tyttärensä balettimenestyksen kautta elävänä äitinä, ja pienemmässä sivuroolissa Winona Ryder eläkkeelle passitetun entisen primaballerinan osassa.

Kaiken tragedian keskellä on syytä muistaa tosielämä - ei balettitanssijan elämä varmaan sentään aina ihan näin julmaa roolista kynsin hampain taistelua ja itsensä rääkkäämistä ole (vai onko sittenkin?), ja onhan tanssijoiden elämässä monista kieltäymyksistä (kuten jatkuvasta laihduttamisesta ja vapaa-ajan puuttumisesta) huolimatta myös kauniita asioita: romantiikka ainakin on sallittu, ja tämänkin elokuvan kuvauksissa sitä oli nähty, kun elokuvan tanssikoreografiat laatinut ja miestanssijan roolin kauniisti esittänyt Benjamin Millepied rakastui kuvauksissa Natalie Portmaniin ja he ovat menossa pian naimisiin ja odottavat esikoistaan. Näitä onnellisia tositapahtumia kannattaa miettiä siinä vaiheessa, jos elokuvan aikana alkaa ahdistaa liikaa! Joka tapauksessa suosittelen tätä leffaa täysillä kaikille, ehdottomasti!

Devil (2010)

Pisteitä 3 / 5

Nähty leffateatterissa marraskuussa 2010

Lähdettiin katsomaan Halloween-elokuvaa, perinteisesti jotain hölmöä Boogieman-osaston B-kauhuleffaa, mutta koska olimme liikenteessä 2 viikkoa varsinaisen pyhäinpäivän jälkeen, sen genren elokuvista ei ollutkaan tarjontaa. Nimen perusteella valitsin tämän ja luulin sitä kauhuksi, mutta kyse on pikemminkin draamasta, johon liittyy raamatullista pohdintaa. Ryhmä ihmisiä lähtee ihan tavallisella hissillä korkean toimistorakennuksen yläkerroksiin, mutta hissi jämähtää kerrosten välille ja matkasta muodostuu muutenkin kohtalokkaan poikkeuksellinen… Onko mukana hissikopissa ilkeä ja sairas ihminen, vai onko se itse paholainen? 

Yliluonnollisia elementtejä on mukana, kauhuakin vähän, mutta silti kutsuisin tätä enemmän tutkielmaksi ihmisluonnosta ja mahdollisesti taustalla vaikuttavasta näkymättömästä henkimaailmasta. Joku saattaa moittia elokuvaa liian vakavaksi, uskonnon kysymyksiä pohtivaksi ja tylsäksi. Itse pidin tästä elokuvasta kovasti, pidin tätä ajatuksia herättävänä draamana, ja koska Halloween oli oikeastaan jo mennyt, en yhtään pahoitellut, vaikkei tämä sitä viihdyttävää ja vauhdikasta hupi-kauhu-osastoa varsinaisesti ollutkaan. Ohjaaja on M. Night Shyamalan, joten elokuvat Kuudes aisti ja The Village nähneet tietävät, minkä tyyppistä kerrontaa voi odottaa. Tosin oli tässä Devilissä silti tarpeeksi huonon kauhuleffan pelotteluelementtejä, että ei tämä pelkäksi filosofoinniksi mene.

Plussaa vielä siitä, että näin pitkästä aikaa joidenkin vuosien takaisessa lempisarjassani Mullan alla lempihahmoni Claire Fisherin aviomiestä Tediä näytelleen Chris Messinan. Hän esittää tässä elokuvassa poliisia, joka tulee rauhoittelemaan tilannetta ja tutkimaan hissionnettomuutta, aikomuksenaan saada hissi taas toimimaan ja ihmiset sieltä helpottuneina ulos. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Häiden jälkeen (2006)

Pisteitä 4 / 5

Nähty dvd:ltä alkuvuodesta 2011

Mukava nähdä taas tanskalainen näyttelijä Mads Mikkelsen, jonka muuntautumiskyky takaa sen, ettei hän koskaan esiinny huonossa elokuvassa – sillä jo hänen näyttelijäntyönsä yksistään tuo elokuvaan kuin elokuvaan sen verran imua, että sen katsoo mielellään. Tällä kertaa hänen roolihenkilönsä tekee työtä katulasten parissa Intiassa, joten kiinnostukseni on taattu elokuvan alkumetreiltä lähtien. Työhön tarvitaan lisää rahoitusta, ja kun Mikkelsenin esittämä Jacob saa Tanskasta puhelinsoiton, ongelmat näyttävät ratkenneen. Lahjoittajalla on kuitenkin ehtonsa.

Hieno mutta hienostelematon, tyylikkäästi näytelty ja rauhallinen elokuva ystävyydestä ja rakkaudesta, ja siitä miten ystävät ja rakastetut väistämättä jättävät toisiinsa sellaisen jäljen, että ovat jollain tavoin kiinni toisissaan lopun elämäänsä.

Elokuvassa on paljon hidasta kerrontaa, ja se voisi  Mikkelsenin charmista huolimatta olla liiankin pitkäsoutuinen, ellei Rolf Lassgård toisi siihen sopivasti särmää temperamenttisen JØrgenin roolissa. Lassgårdhan esitti Gunvald Larssonia vanhemmissa Beck-leffoissa. Ennen kaikkea kahden karismaattisen miesnäyttelijän elokuva. 
 

 

När mörkret faller / Kun pimeys koittaa (tai Pimeän tullen)
(2006)

Pisteitä 3,5 / 5

Nähty dvd:ltä vuodenvaihteessa 2010-2011

Väärän vaikutelman antavasta nimestään huolimatta tämä ei ole kauhua, eikä mikään kovin kaupallinen tai vauhdikas trilleri. Tämä on ruotsalainen, realistisen oloinen ja karu draama. Miten ruotsalaiset löytävätkin aina lisää luontevia näyttelijöitä? Ja vielä suhteellisen uusia kasvoja! Tosin tuo mies, jota en ollut ennen nähnyt missään, onkin myös poliisielokuvien Irene Hussin aviomies, kuten nyttemmin olen huomannut. Mutta ainakin tässä elokuvassa on useita mulle tuntemattomia nuoria naisnäyttelijöitä pääosissa, luontevia ja raikkaita kasvoja, ja he hoitavat roolinsa niin uskottavasti, että se on jo aika järkyttävää katsottavaa. Tämän leffan aihepiirit ovat sen verran raadollisia.

Elokuvassa kerrotaan kolme erillistä tarinaa ihmisistä, jotka ovat joutuneet elämässään vaikeaan, suorastaan umpikujalta tuntuvaan tilanteeseen. Modernin nuoren länsimaisen naisen elämää maistava maahanmuuttajatyttö joutuu suvun painostuksen alle, ravintolan omistajaa uhkaillaan ja simpsakka perheenäiti-toimittaja ei enää voi sulkea silmiään siltä tosiasialta, että hän on itse joutunut kotiväkivallan uhriksi. Vaikuttava elokuva. Suosittelen.

Social Network (2010)

Pisteitä 4 / 5

Nähty leffateatterissa joulukuussa 2010

Tositapahtumia myötäilevä elokuva Facebookin perustajasta. Tosi tyylikkäästi toteutettu elokuva, jota tunnelmallinen kaiken aikaa taustalla soljuva musiikki kuljettaa eteenpäin. Jesse Eisenberg pääosassa on todella uskottava, eikä hän suinkaan tee Zuckerbergistä yksipuolisesti pelkkää asosiaalista paskiaista, vaan tuo myös esiin miehen nörttiluonteeseen liittyvän ihailtavankin puolen, siis sen poikkeuksellisen älykkyyden ja myös tavallaan sympaattisia piirteitä.

Viihdykkeenä voitte elokuvan katsomisen jälkeen vertailla myöhemmin tositapahtumia elokuvan tapahtumiin ja todellisia henkilöitä näyttelijöihin. Kuriositeettina muuten Justin Timberlake esittää Napsterin perustajaa erittäin luontevasti.

Elokuva voi olla jonkun mielestä pinnallinen ja kertoa turhan tarinan äkkirikastuneesta assholesta, mutta tämä on tärkeä elokuva, koska sosiaalinen media on nykyään niin tärkeässä osassa kaikissa tapahtumissa, ja koska FB on oikeasti mukana niin monen ihmisen arjessa ja yhdistää ihmisiä myös todellisuudessa, joten mielenkiintoistahan on tietää vähän lisää tämän yhteisön alkuperästä. Ja koska Social Network vaan takaa hemmetin mukavan & viihdyttävän leffakäynnin.


The Ghost Writer - Haamukirjoittaja (2010)

Pisteitä 3,5 / 5

Nähty dvd:ltä tammikuussa 2011

Iso-Britannian ex-pääministeri etsii uutta haamukirjoittajaa muokkaamaan julkaisukuntoon muistelmansa, joiden aiempi kirjoittaja on yllättäen kuollut, olosuhteet viittaavat itsemurhaan.
Evan McGregor palkataan hommaan ja katsojaakin puistattaa miehen edessä häämöttävien työntäyteisten viikkojen takia, kun mies yrittää paneutua epätoivoiseen tehtävään, johon hänet on rahalla houkuteltu: kirjoittaa onnettoman kömpelösti kyhätyt pitkät muistelmat parissa viikossa uusiksi, julkaisukuntoon.

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle Roman Polanskin kiireetön ja harmaansynkkä tarina, jossa Evan McGregor kävelee sateisilla merenrannoilla ja niityillä, samalla kun ohjaaja hienosti avaa ja tihentää trillerin tunnelmaa.

Haamukirjoittajasta pitävät nekin katsojat, jotka eivät halua katsoa suoraa väkivaltaa, sillä sellaista ei näytetä. Tunnelma on tärkeintä, ja kiinnostava dialogi. Hyvä trilleri, suosittelen.


Harry Potter ja kuoleman varjelukset I (2010)

Pisteitä 4,5 / 5

Nähty leffateatterissa 8.1.2011

Olen seurannut Harry Potterin elämänvaiheita katsomalla kaikki elokuvat. Kirjoista olen lukenut kolme ensimmäistä. Ajatukseni tästä uusimmasta elokuvasta on kirjoitettu tätä taustaa vasten.

Näyttelijät ovat vuosien varrella kehittyneet huimasti, vaikka olivat kyllä jo ensimmäisessä elokuvassa todella lahjakkaita lapsinäyttelijöitä. Jokainen pääkolmikosta on kehittynyt ominaisuuksiltaan, ja nyt nuorina aikuisina he ovat moniulotteisia ja kiinnostavia henkilöitä, ja heidän luja ystävyytensä on elokuvien parasta antia. Lojaalius omiaan kohtaan onkin mielestäni yksi sarjan pääteemoista. Tämä tuodaan vaikuttavalla tavalla esiin Harryn ja ystävien välisessä keskinäisessä luottamuksessa.

Omien puolta pitäminen tuodaan toisaalla esiin myös pahis-puolella karmaisevalla tavalla lordi Voldermortin kätyrien uskollisuutena (tai pelosta kumpuavana mielistelynä) pimeyden herralle, jonka pohjatonta ja lipevää ilkeyttä Ralph Fiennes jälleen oivallisesti ilmentää.

Harry ja Hermione ovat kasvaneet nokkeliksi nuoriksi aikuisiksi, ja myös Ron on osittain aikuistunut, vaikka jääkin mieleltään vielä paljon lapsellisemmaksi kuin edellä mainitut. Ron on luonteeltaan erityyppinen kuin terävällä älyllä varustetut parhaat ystävänsä, mutta vahvat puolensa on hänelläkin. Tässä uusimmassa elokuvassa muutamia suosittuja hahmoja näytetään yllättävän vähän, sillä esimerkiksi Ginny ja Neville vain vilahtavat kuvissa. Luna Lovegood puolestaan on tärkeällä paikalla yhdessä juonenkohdassa, ja hänen isänsäkin tulee tutuksi, mikä on varmasti herkkua Lunan faneille.

Tämä oli peräkkäin jo kolmas Potter-elokuva, missä koetaan Harrylle hyvin tärkeäksi muodostuneen henkilön kuolema. Itse koin, että näistä kolmesta tämän uusimman elokuvan jäähyväiskohtaus oli kaikkein riipaisevin, ja samalla niin herkkä ja kauniisiin puitteisiin sijoitettu, että tämä yhdistelmä sai minut itkemään vuolaasti elokuvateatterin pimeydessä.

Elokuvassa pidin erityisesti siitä, miten hienosti toteutettu toiminta ja herkät suvantokohdat vaihtelivat sujuvasti ja toivat eri ulottuvuuksia kerrontaan. Ohjaaja piti kokonaisuuden hallitusti koossa. Tässä elokuvassa oli aiempiin verrattuna paljon rauhallisempia jaksoja, kun vainottu Harry joutui parhaiden ystäviensä kanssa piileksimään vainoojiaan paossa, erillään kaikesta toiminnasta olevassa turvapaikassa.

Elokuvan lohdullisin kohtaus koetaan juuri tällaisena suvantohetkenä maailmaa paossa, kun musiikin ja liikehdinnän kautta kuvataan Harryn ja Hermionen saumatonta ystävyyttä ja avoimuutta toistensa seurassa. Tämä sijoittuu tilanteeseen, missä he joutuvat odottelemaan turvapaikassaan, ja omasta epätietoisuudestaan huolimatta Harry yrittää rohkaista ystäväänsä musiikkiin hetkeksi heittäytymällä. Tämä on samalla hassuttelua, samalla hyvin herkkä kohta elokuvassa.

Jossain arviossa elokuvan turvapaikka-jaksoja on verrattu siihen, miten juutalaiset joutuivat piilottelemaan kuukausikaupalla vainoojiaan natsi-Saksassa. Itse en lähtisi näin tarkkaa vertailukohtaa hakemaan, vaan totean, että Harry Potter -kirjat ja elokuvat koskettavat ihan jokaista, joka on kokenut olevansa joskus kiusattu, ulkopuolinen tai yksin. Tai jos nämä olosuhteet ja olotilat ovat joltain onnekkaalta jääneet elämässä kokematta, Harryn tarinasta löytyy myös paljon muita teemoja, joiden vuoksi voin suositella näitä tarinoita, tämä mainitsemani ystävyyden teema yhtenä niistä, ja muita esimerkiksi rohkeus ja oikeudenmukaisuus sekä omien lahjojen ja mahdollisuuksien käyttäminen yhteisen hyvän puolesta. Ja voihan elokuvia katsoa pelkästään nautittavan visuaalisuuden kannalta. Sekin on niin vahva puoli tässä sarjassa, että varmasti pitää katsojan tyytyväisenä reilun kahden tunnin ajan ja tarjoaa paljon viihdyttävää virikettä.

Miinuspuoli Harry Potter -elokuvissa löytyy ehkä siitä, että tähän seitsemänteen elokuvaan saattaa olla vaikea päästä sisälle, jos ei ole nähnyt sarjan aikaisempia elokuvia tai lukenut kirjoja. Jos vain viitseliäisyyttä riittää, suosittelen koko sarjaan tutustumista ihan järjestyksessä, joko elokuviin tai kirjoihin tai molempiin, sen mukaan minkä kukin kokee omakseen.


Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin (2010)
Pisteitä 2,5 / 5

Nähty leffateatterissa 6.1.2011

Olihan tässä viihdyttävät hetkensä ja sivuroolissa esimerkiksi päähenkilöiden nuivaa serkkua esittävä poika on mainio roolissaan. Tarinan hengellistä allegoriaa arvostan, mutta tästä C. S. Lewisin huikeasta tarinasta olisi saanut vielä monin verroin hienommankin elokuvan. Nyt taistelukohtaukset ainakin junnasivat pahasti paikoillaan. 3D-toteutus ei lisäpisteitä tuo, sillä se on omiaan viemään painopistettä vain mäiskinnän puolelle, ainakin tässä elokuvassa.

Sisko tahtoisin jäädä (2010)
Pisteitä 4 / 5
Nähty dvd:ltä vuoden 2011 alussa
Mainiota naisenergiaa nuorilta näyttelijöitä, joista varsinkin Sara Meller loistaa tulkinnallaan epävakaasta Siiristä. Hienoja kuvia kesäisestä Helsingistä, välillä ollaan korkealla ja katsellaan taivasta, välillä bailataan rannalla. Kuvaus, dialogi ja tapahtumat sekä elämän energisyyttä hehkuvat nuoret naisnäyttelijät tekevät tästä leffasta todella viihdyttävää katsottavaa sekä nuorille että aikuisille.

Öinen huuto (2009)
Pisteitä 1 / 5
Nähty dvd:ltä vuodenvaihteessa 2010-2011
Tylsä, kamala. Miespäähenkilöltä puuttuu tyystin karisma ja myös Julia Stiles on tässä todella typerässä osassa. Jännitystä yritetään rakentaa, mutta mauttomalla tavalla.

Inception (2010)
Pisteitä 4 / 5
Nähty dvd:ltä vuodenvaihteessa 2010-2011
Elokuvassa täytyy todella keskittyä, koska siinä seikkaillaan unen eri tasoissa. Sellaisen äärimmäisen keskittymisen vaatiminen katsojalta ärsyttää ensi alkuun. Samoin minua ärsytti toimintakohtausten runsaus sekä Matrix 1 -elokuvan fanina se ajatus, että tässä yritettiin matkia vähän samaa teemaa. Vasta seuraavana päivänä, yöunien jälkeen ymmärsin Inceptionin parhaat ansiot. Hieno elokuva! Antaa ajattelemisen aihetta, ja ajatus unissa jonkun menetetyn ihmisen vaalimisesta, muistoihin tarrautumisesta ja uppoamisesta ja unen eri tasoista on kiehtova.