Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2010. 223 sivua.

Tuomais-urakkani on viimevihdoin edennyt uusimpaan teokseen, Parantajaan. Vaikka eipä oikeastaan voi urakaksi kutsua näin miellyttävää tehtävää, sillä jo molemmat kaksi aiempaa jännäriä olivat nopealukuisia ja viihdyttäviä, ja tämän uusimman nostan ehdottomasti kolmikon kärkeen. 

Odotukseni olivat korkealla, koska Tappaja, toivoakseni oli esikoiseksi niin lupaava. Tuomaisen toinen kirja, Veljeni vartija, samaten – sekään ei ollut varsinainen ykkösjysäri, mutta piti kyllä mukavasti otteessaan.

Parantajaa oli kehuttu, ja olin varma, että odotuskäyräni oli noussut kolmannen Tuomaisen kohdalla niin ylös, ettei kirjan todellinen anti siihen voisi yltää. Mutta jännärikirjallisuuden alalla Parantaja on niin mallikas teos, ettei minua pettymään saanut millään. Loppuun asti kiittelin Tuomaista hänen aikaisemman tuotantonsa antamien lupausten lunastamisesta.

Olin aikaisemmin kritisoinut Tuomaista muun muassa siitä, että naispäähenkilön logiikka ja puhe hänen esikoisessaan ei ole kauttaaltaan uskottavaa. Siitä jäi välillä teennäinen maku. – Nyt naishahmojen luontevuus oli jo kehittynyt ison harppauksen.

Toisessa Tuomaisessa, Veljeni vartijassa, kritisoin sitä, että loppuratkaisu oli lopulta nyrhitty kokoon jotenkin töksähtäen. – Parantajassa loppu on tyylikkäästi kirjoitettu. Siinä jätetään lukijalle juuri sopivasti hiukan pelivaraa omiin tulkintoihin ja kuitenkin asiat summataan varmoin ottein, ei turhan pitkästi, muttei myöskään mutkia oikoen.

Kahdesta aikaisemmasta kirjastaan poiketen Tuomainen on sijoittanut uusimman tarinansa tulevaisuuteen, ehkä noin viidentoista vuoden päähän. Parantaja kertoo runoilija-toimittaja-pariskunnasta, joiden elämään lukija pääsee mukaan siinä vaiheessa, kun Johanna on kadonnut kesken jutuntekokeikan ja Tapani ryhtyy häntä etsimään. Avukseen ja seuralaisekseen Tapani löytää taksikuski Hamidin, jonka kyydissä hän ajelee läpi karuksi ja vaaralliseksi muuttuneen Helsingin. Tuomainen kuvaa uskottavasti alituisen, monta kuukautta jatkuneen sateen ja tuulen. Poliisit ovat siirtyneet yksityisten vartiointifirmojen palvelukseen, ihmiset ovat valmiita maksamaan turvallisuudestaan, jota ei kuitenkaan ole oikeastaan enää tarjolla sillä tavalla kuin miten me vielä nykyhetkellä turvallisuuden käsitämme. Ympäröivän maailman hajoaminen on jo nyt käynnissä, ja Tuomainen vie meidät joitakin vuosia ajassa eteenpäin katsomaan ja kokemaan, miltä Helsinki tämän päivän epäeettisen elämäntyylin jatkuessa pian ehkä näyttää.

Vaikka Parantajassa otetaan kantaa tämänhetkiseen kulutusyhteiskuntaan ja tuodaan esiin sen seuraukset, juoni on kirjassa kuitenkin pääosassa. Tämän ansiosta kirjaan upotetut eettiset opetukset, jos niin voi sanoa, toimivat tehokkaammin ja on helpompi ottaa vastaan, koska niitä ei ole tuotu liian keskeiseen asemaan eikä juonen sujuvasta kuljetuksesta ole tingitty, vaan Tapanin ja Johannan tarina on kaiken aikaa tarinan keskiössä.

Elokuvia rakastavana ihmisenä sain taas vision leffasta, sillä tämä tarina olisi hienoa nähdä valkokankaalla, varsinkin jos elokuvaversio voitaisiin tehdä parhaimpien näyttelijöiden kanssa ja ympäristön lavastamiseen olisi tarpeeksi rahaa.

Luen nyt peräjälkeen vielä toisen lähitulevaisuuteen sijoittuvan, ekologisiin kysymyksiin keskittyvän jännärin. Tuomainen vei minut luontevasti vähän pidemmälle tätä kolmatta vuosituhatta, joten siellä on hyvä pysyä vielä tulevinakin iltoina, Johanna Sinisalon uusin kirja kun osuu sopivasti samalla tavoin aikaan joitakin vuosia tästä eteenpäin, ilmastonmuutoksen alkaessa jo näkyä selvemmin kaikissa maailmantapahtumissa.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Myllylahti 2009. 223 sivua.

Kun näet, miten miestä saatetaan poliisiautoon, palauta mieleesi, että jonkun isää tai veljeä siinä viedään, ja viejinä ovat joidenkin toisten isät sekä veljet. Tästä puhuu Antti Tuomaisen toinen rikosromaani, Veljeni vartija. Kirjassa pohditaan sitä, miksi jokaisen sukupolven on tehtävä omat erehdyksensä. ”Mikä siinä oppimisessa on niin vaikeaa?” puuskahtaa ohimoiltaan harmaantunut ja hiukan kumarainen Otto Haapala, jonka nuorempi poika Onni on juuri narahtanut huumausaineiden myynnistä.

Kirjassa kerrotaan neljästä miehestä, kolmesta sukupolvesta. Päähenkilönä ja minä-kertojana on Klaus Haapala, Otto Haapalan esikoinen. Välissä on takaumina välähdyksiä isoisän, siis Oton isän, elämästä. Nekin ovat Klausin näkökulmaa, muistitietoa, sillä Otto on sopivaan aikaan kertonut eteenpäin omille pojilleen sen, mitä on itse tiennyt tai saanut myöhemmin kuulla oman isänsä elämän käännekohdista. Lisäksi väliin on sijoitettu Oton nuoruudenkirjeitä Klausin ja Onnin äidille.

Luontevasti ja rauhallisesti, pala palalta, Tuomainen tarjoilee meille kiinnostavan tarinan. Hän kerii auki neljän miehen elämänkaarta niin, että lopussa lukija on näiden hänelle tarjoiltujen palasten kautta saanut hahmotettua mieleensä Haapalan miesten koko perhehistorian vuodesta 1948 lähtien, 2000-luvulle ja meidän vuosiimme saakka.

Isoisän osa oli rankin. Hänen poikansa Otto taas on luonteeltaan lempeä, mutta seuraa silti isäänsä päättäväisesti kaupungin pahimpien rikollisten sekaan. Vaikka Otto on pyrkinyt olemaan omille pojilleen läsnä oleva isä, isoisän pojanpojat Klaus ja Onni eivät hekään selviä ilman kylmää kosketusta rikollisten maailmaan. Näistä neljästä miehestä lukijalle etäisimmäksi jää Onni, mikä on oikeastaan ihan loogista, koska hän on nuorin, eikä hänellä vielä ole takanaan niin paljon elettyä elämää.

Antti Tuomaisen kerrontatyyli vaikuttaa todella vaivattomalta ja hänen tekstiään on mukava lukea. Lisäksi kirja on sopivan lyhyt, sen ehtii lukea kivasti parissa illassa. Tuomaisen pääasiallinen tavoite ei mielestäni ole luoda kutkuttavaa jännitystä – jos todella haluaisin kokea hurjia pelonväristyksiä lukulampun alla, valitsisin erityyppisen kirjan. Pidän Tuomaisen tavasta tuoda tarinaan mukaan ihmissuhteita myös syvemmällä tarkastelutasolla, ja tapa, jolla hän ihmisten välistä vuorovaikutusta lukijalle avaa ja syventää, on vahvasti kiinni arjessa. Tuomaisen teksti on uskottavaa ja käytännönläheistä miehen kerrontaa. Hän ei käytä kaunosieluista kieltä, vaan on selkeä ja toteava kaikissa kuvauksissaan. Siksi voisin kuvitella, että Tuomaisen tuotanto sopii hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka ei muuten paljon ehdi kirjoja lukea. Voisin tarjota Veljeni vartijaa esimerkiksi isänpäivälahjaksi kolmekymppiselle perheelliselle miehelle, jonka arki on ehtinyt vieraannuttaa kirjojen maailmasta.

Minä pidän siitä, että tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, koska itse olen helsinkiläinen. Tämä seikka voi kuitenkin muualla Suomessa asuvalle olla miinuspuoli tässä kirjassa, sillä katujen nimiä ja muita kaupunkikuvan yksityiskohtia pudotellaan vähän joka väliin. Itse en löytänyt kirjasta yhtään miinusta, ellei sitten tartu siihen, että kirjan lopussa itse rikostarina kudotaan kokoon hieman oikoen. Minua rikoskuvion jännitteen pieni haaleneminen ei haitannut, koska muutenkin pidin kirjan parhaana antina suvun miesten ihmissuhdekuvausta, ja se kyllä kantaa hyvin ihan viimeiselle sivulle saakka. Kertomuksessa on kylläkin muutamia elementtejä, jotka ovat aika kurjia, sillä Klausin vaimo on varsin pinnallinen ja kalsea tapaus, mistä olin lukiessani koko ajan Klausin puolesta hyvin närkästynyt, ja joissakin kohtauksissa väkivalta kuvataan niin konkreettisesti, että ainakin tätä naispuolista lukijaa inhotti. Mutta nämä ikävätkin seikat ovat osa perheen miesten tarinaa, ja tarina on kokonaisuudessaan sujuvasti kerrottu.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Myllylahti 2006. 250 sivua.

Kun Antti Tuomaisen uusinta kirjaa Parantaja taannoin kehuttiin, sen voitettua Vuoden johtolanka -palkinnon, kiinnostuin kirjailijasta ja päätin lähteä liikkeelle hänen esikoisestaan, joka on ilmestynyt jo viisi vuotta aiemmin. Tavoitteena siis tutustua tämän helsinkiläistoimittajan koko tuotantoon nyt, kun se ei vielä ole laajentunut kolmea kirjaa runsaammaksi. Tuomainen vaikuttaa tämänhetkisestä vauhdista päätellen todella ahkeralta rikostarinoiden kirjoittajalta. Lisää on luvassa.

Tappaja, toivoakseni on alkuasetelmaltaan kutkuttava. Lukijalle tarjotaan heti lähtökuopissa kiinnostava moraalinen dilemma. Päähenkilö Anto saa vanhalta kaveriltaan tarjouksen: hänelle heltiäisi iso rahasumma palkaksi siitä, että hoitaa pois päiviltä kaksi rikollista, jotka viisi vuotta aiemmin täysin summittaisesti metrossa tappoivat nuoren perheenäidin. Anto joutuu päättämään, lähteekö viemään eteenpäin uutta rehellistä elämää vasta raitistuneena, ison velkataakan rajoittaessa kaikkia tulevaisuudensuunnitelmia, vai pistääkö lainkuuliaisen elämän vielä hetkeksi hyllylle odottamaan ja tarttuu eteensä avautuvaan tilaisuuteen päästä veloista eroon kertaheitolla.

Juuri samoihin aikoihin Anto rohkaistuu pyytämään AA:ssa tapaamaansa ihanaa punahiuksista Fridaa treffeille. Rakkauskuvion mukaan ujuttaminen heti kirjan alkuvaiheessa vetää myös naispuolisen lukijan oitis koukkuun. Kirjassa oli tosin muutenkin imua, joka veti minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, sijoittuuhan tarina tämän päivän Helsinkiin, aivan naapurikortteleihini Kallion kaduilla. Lukijana eläydyn vahvasti Anton tilanteeseen ja palan halusta tietää, miten hän valitsee. Toivon hänen pysyvän rehellisellä tiellä, mutta toisaalta tajuan velkojen aiheuttamat paineet ja rahan vetovoiman.

Tuomaisen dialogi on uskottavan arkista ja luontevaa. Puolivälissä alkaa tosin hieman puuduttaa, kun Anto pannaan turhankin pitkään jahkaamaan sitä, kykeneekö hän tappajaksi ja onko murhaajan tappaminen moraalisesti oikein. Näiden ajatusten kuvaamista olisi voinut hieman karsia. Lisäksi minua häiritsi jossain kohdassa se, että Fridan reaktiot ja pitemmät dialogiosuudet olivat toisinaan epäuskottavia. Kaiken kaikkiaan orastava romanssi on kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja antaa kirjaan runsaasti lisämaustetta.

Kirjassa on mielenkiintoista luonteenkuvausta, ja kaidalta tieltä langenneen ihmisen muuttumishalua kuvataan hienolla tavalla. Vaikka Anton AA-käynnit on mainittu ohimennen, niillä on tärkeä sijansa kertomuksessa. Se on niin monen Sörkan kulmilla pyörivän miehen arkea.

Täyttikö kirja alussa pedatut kovat odotukset? Säilyikö mielenkiinto loppuun asti? Vastaus voisi olla kyllä ja ei. Joiltakin osin kerronta hieman väljähtyi, mutta toisaalta Tappaja, toivoakseni on esikoisjännäriksi yllättävän tiivis paketti. Suosittelen. Ja aion tosiaan jatkaa Tuomaisen lukemista, eli ensimmäinen teos ei niitä aikeitani hyydyttänyt, päinvastoin. Ilahduttava tulokas kärkidekkaristiemme joukkoon. Sanon ”kärki”, sillä jos ei Antti Tuomainen ihan siellä vielä olekaan, niin näin hyvällä otteella vääjäämättä kohta on.