Pirjo Hassinen: Popula

Pirjo Hassinen: Popula. Otava 2012. 318 sivua.

Raamikas portsari Perttu on vaaleakutrinen perus-arjalaisen ilmentymä. Pinnan alla muhii aggressioita, Perttu peittelee hätäänsä äidin dementoitumisesta; napanuoraa ei ole vieläkään leikattu kunnolla pois, ja kun äiti hiipuu tuntemattomiin, Pertun sisällä vahvistuu tarve kuulua johonkin.

Perttu on kiinnostavalla tavalla ristiriitainen ihminen, toisaalta väkivaltaan ja raivoon taipuvainen, toisaalta hyvin suojeleva naisia kohtaan, mikä saattaa johtaa väärinkäsityksiin. Toisaalta yksinkertainen, toisaalta joillakin alueilla street smart, ei kuitenkaan tarpeeksi smart välttyäkseen joutumasta noloihin tilanteisiin, tyhmyys nousee vahvemmaksi piirteeksi. Kirjailija piirtää mielenkiintoni herättävää juonenkuviota: tälle pojalle ei voi käydä hyvin. Varsinkin kun kuvaan astuu mukaan Jukka Kalmari, älykäs populistipoliitikko, joka on kiinnostunut Pertun fyysisestä voimasta ja vie tämän ajatuksia kuin pässiä narussa.

Pertun naapurissa asuvan Pirjon profilointi jää hieman epäselväksi. Miten niin sekaisin oleva keski-ikäinen nainen voi olla niin viehättävä silloin, kun hänet kuvataan toisten silmin? Ja toisaalta taas tyttären silmin nähtynä hän on todella rasittava ripustautuja.

Pirjon aikuinen tytär Rita ja hänen uusioperheensä kuvataan myös asetelmassa, jossa on aineksia vaikka minkälaisiin juonenkäänteisiin. Alussa Popula koukuttaa kivasti.

Kirjan napakaksi nimeksi valittu Popula on yhtä kuin populistinen puolue, jota johtaa valovoimainen Jukka Kalmari. Tässä toisaalta kirjan heikkous alkaa. Mitä kirjailija on halunnut sanoa? Vertaako hän Kalmaria erääseen todelliseen henkilöön, Populaa tosielämässä äkkinousun tehneeseen uuteen puolueeseen? Tai tietysti vertaa, tyhmä kysymys, mutta kuinka löyhiä vs. tarkkoja ja paljastavia yhteneväisyyksien on tarkoitus olla?

Minua häiritsee Jukka Kalmarin alatyyli. Ihmisen monitasoista röyhkeyttä ja oman karisman avulla tapahtuvaa härskiä ympäristön manipulointia voi kuvata mielestäni paljon tehokkaammin hienovaraisemmilla tavoilla kuin pistämällä poliitikon suuhun rivoa sukupuolisanastoa. Minusta se on jotenkin halpa ratkaisu. Toisaalta Hassinen kuvaa kiinnostavalla tavalla tämän päivän kotimaiseen politiikkaan rakentamansa asetelman. Hän on sisällyttänyt siihen aineksia vanhasta teemasta ”Keisarin uudet vaatteet”. Kalmari tekee mitä tahtoo, mutta virheistään hän syyttää muita. Johtajan mielestä hänen uskotut sisäpiiriläisensä, uskolliset seuraajansa, ovat vastuussa siitä, ettei hän mene liian pitkälle. Hän toivoisi, että joku uskaltaisi oikaista häntä, kun hän innostuu liikaa. Onko tämä vahvojen johtajien yleisempikin toive? Ovatko seuraajat vastuussa, vai se joka heitä vie? Tätä kysymystä voi kirjan luettuaan jäädä pohtimaan pitempäänkin.

Vahva vaalea nuorukainen osuu Jukka Kalmarin silmään. Pertulle löytyy tehtäviä puoluejohtajan lähimpänä apulaisena, eräänlaisena autonkuljettajana ja turvamiehenä. Yön hämäryydessä johtaja ei voi vastustaa kiusausta avautua apulaiselleen, purkaa johtavassa asemassa, yksinäisellä paikalla olevan miehen ajatuspaineita. Nämä tilanteet toivat välähdyksenä mieleeni Kari Hotakaisen Jumalan sanan, mutta Popula ei yllä lähellekään Hotakaisen tyylikästä intensiteettiä.

Tarinassa on tärkeitä sivuhenkilöitä, joita en tässä ole maininnut lainkaan. Totean vain, että kirjasta olisi voinut saada voimakkaan puheenvuoron rasismia vastaan. Mielestäni se juonenlanka kuitenkin katoaa kirjailijan kädestä jonnekin ennen lopun tapahtumia, ja loppumetrien käänteet ovat teennäisiä.

Miehen huuto on olennainen elementti, joka yhdistää toisiinsa kirjan alun ja lopun, mutta minä puolestani kadotin tämän juonenlangan. Joku tarinan vahva kerrontapolku, joka alussa lupaa jännitteen jatkumista ja kutkuttavaa kiristymistä, kantaa tietyn matkan ja sitten haalistuu.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika. Like 2013. 215 sivua.

Marja Björk kertoo selkeän ja kirkkaan tarinan Marionista, joka syntyi tytöksi mutta tiesi olevansa poika. Pojan kasvutarinassa ei keskitytä pelkästään transseksuaalisuuteen, vaan yleensä elämän oppimiseen matkalla lapsuudesta nuoruuteen. Marion, joka ilmoittaa jo nassikkana nimekseen Makke, on kokonaisvaltainen ihminen, hänessä on monia puolia. Yrityksen ja erehdyksen kautta nuori oppii ihmissuhteista ja napanuoran irrottamisesta. Kuvaan kuuluu kännäämistä ja väkivaltaisuutta, monille murrosikäisille tyypillisiä viinakokeiluja. Marionilla on näitä nuoren ihmisen kasvukipuja kuten muillakin, ja samaan aikaan hänellä on vielä yksi miettimisen aihe lisää: häntä kohdellaan tyttönä, vaikka hän itse unohtaa muiden luokittelevan hänet tytöksi, koska on niin selkeästi omakuvaltaan poika. Tavallaan hän elää elämänsä kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ikään kuin yksi osa hänestä olisi vankilassa.

Sitä jäin miettimään, onko sukupuoliroolitus todella niin tiukkaa lokerointia kuin Marion sen kokee. Ovatko vanhemmat niin tiukasti lapsiaan tyttöjen/poikien harrastuksiin ja pukeutumiseen ohjaavia, itse en ainakaan ole kokenut sellaista. Olin 1970-luvulla poikatyttö, eikä siinä ollut koskaan mitään ongelmaa. Isä pelasi kanssani pesäpalloa, ja olin ylpeä taidostani kiipeillä puihin; lempileluni oli isän ulkomaanreissulta tuoma telakone. Mutta ehkä asia ei ollut vanhemmilleni ongelma siksi, että minulla oli myös paperinukkeja, joihin olin yhtä lailla hullaantunut.

Marja Björkin kirja auttaa minua katsomaan asioita näkökulmasta, jota en ymmärtänyt olevan olemassakaan. Jossakin menee ilmaan piirretty raja, jonka ylittävä kokee elämässään syrjintää ja sitä, että hänet yritetään vaikka väkisin pusertaa takaisin rajan sallitulle puolelle. Transseksuaalinen ihminen kokee sukupuolen mukaan tehdyn jaottelun todella kipeänä asiana; siinä tilanteessa jokainen tyttö/poika-lokerointi tuntuu ihan eri mittakaavassa kuin muilla – kun toiset jatkuvasti ulkoapäin roolittavat sinua sellaiseksi, mitä et omasta mielestäsi ole. Poika herättää ajatuksia, joita jokaisen on hyvä miettiä: itsemääräämisoikeudesta, itsensä kunnioittamisesta ja siitä, miten opetella olemaan itselleen totta.

Koska kirjailija kertoo omakohtaisesti vierellä eletyn tarinan, kirjassa on aitoutta, jota siihen ei muuta kautta voisi saada. Erityisen luontevaa Marja Björkin kirjassa on äidin ristiriitaisen käytöksen kuvaaminen. Lukija seuraa äidin toimintaa Marionin silmin. Välillä äiti on se hyvä ymmärtäjä, joka antaa rahaa muodikkaisiin poikien vaatteisiin; välillä äiti ei jaksa ymmärtää, vaan tuskastuu ja hämmentyy; ja välillä äiti on se, joka satuttaa kaikkein eniten, kun hän sanoillaan sivaltaa arkaan paikkaan. Eikä äidin epäjohdonmukainen suhtautuminen tunnu lainkaan epäuskottavalta – päinvastoin, juuri tällaisena äidistä tulee elävä ja todellinen.

Björk kertoo tarinan ytimekkäästi hieman yli kahdellasadalla sivulla, hän ei pitkitä kertomusta. Makke astuu aikuisuuteen, ja samoihin aikoihin hän astuu kokonaisvaltaiseen vapauteen. Herää kysymys, näinkö helppoa se olikin. Tie ei ole helppo, mutta vaikeudet tulevat ulkoapäin. Sitä vaikeutta Makkella ei ole, että hän joutuisi kamppailemaan sen kysymyksen kanssa, pitäisikö hänen mennä sukupuolenvaihdosleikkaukseen vai ei. Heti kun hän saa tietää, että sellaisia leikkauksia tehdään ja se on myös hänelle mahdollista, on kuin joku ojentaisi hänelle avaimen, jolla päästään ulos vankilasta. Ei siinä tilanteessa kukaan ryhdy analysoimaan ja empimään.

Sukupuolenvaihdosleikkauksessa on näin ulkopuolisen silmillä katsoen kyse isommasta asiasta kuin oven avaamisesta – se tuntuu niin lopulliselta ja isolta päätökseltä. Mutta Marionin tarinan lukeminen opetti minulle, että se, mikä minusta tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta ja liian isolta asialta, voi toiselle olla selvä juttu ja juuri se ratkaisu, jota hän on elämäänsä hakenut. Poika edesauttaa toisen ihmisen päätösten kunnioittamista.