Marja Björk: Poika. Like 2013. 215 sivua.
Marja Björk kertoo selkeän ja kirkkaan tarinan Marionista,
joka syntyi tytöksi mutta tiesi olevansa poika. Pojan kasvutarinassa ei keskitytä
pelkästään transseksuaalisuuteen, vaan yleensä elämän oppimiseen matkalla
lapsuudesta nuoruuteen. Marion, joka ilmoittaa jo nassikkana nimekseen Makke,
on kokonaisvaltainen ihminen, hänessä on monia puolia. Yrityksen ja erehdyksen
kautta nuori oppii ihmissuhteista ja napanuoran irrottamisesta. Kuvaan kuuluu kännäämistä
ja väkivaltaisuutta, monille murrosikäisille tyypillisiä viinakokeiluja.
Marionilla on näitä nuoren ihmisen kasvukipuja kuten muillakin, ja samaan
aikaan hänellä on vielä yksi miettimisen aihe lisää: häntä kohdellaan tyttönä,
vaikka hän itse unohtaa muiden luokittelevan hänet tytöksi, koska on niin
selkeästi omakuvaltaan poika. Tavallaan hän elää elämänsä kaksi ensimmäistä
vuosikymmentä ikään kuin yksi osa hänestä olisi vankilassa.
Sitä jäin miettimään, onko sukupuoliroolitus todella niin
tiukkaa lokerointia kuin Marion sen kokee. Ovatko vanhemmat niin tiukasti
lapsiaan tyttöjen/poikien harrastuksiin ja pukeutumiseen ohjaavia, itse en
ainakaan ole kokenut sellaista. Olin 1970-luvulla poikatyttö, eikä siinä ollut
koskaan mitään ongelmaa. Isä pelasi kanssani pesäpalloa, ja olin ylpeä
taidostani kiipeillä puihin; lempileluni oli isän ulkomaanreissulta tuoma
telakone. Mutta ehkä asia ei ollut vanhemmilleni ongelma siksi, että minulla
oli myös paperinukkeja, joihin olin yhtä lailla hullaantunut.
Marja Björkin kirja auttaa minua katsomaan asioita
näkökulmasta, jota en ymmärtänyt olevan olemassakaan. Jossakin menee ilmaan
piirretty raja, jonka ylittävä kokee elämässään syrjintää ja sitä, että hänet
yritetään vaikka väkisin pusertaa takaisin rajan sallitulle puolelle. Transseksuaalinen
ihminen kokee sukupuolen mukaan tehdyn jaottelun todella kipeänä asiana; siinä
tilanteessa jokainen tyttö/poika-lokerointi tuntuu ihan eri mittakaavassa kuin
muilla – kun toiset jatkuvasti ulkoapäin roolittavat sinua sellaiseksi, mitä et
omasta mielestäsi ole. Poika herättää ajatuksia, joita jokaisen on hyvä
miettiä: itsemääräämisoikeudesta, itsensä kunnioittamisesta ja siitä, miten opetella
olemaan itselleen totta.
Koska kirjailija kertoo omakohtaisesti vierellä eletyn
tarinan, kirjassa on aitoutta, jota siihen ei muuta kautta voisi saada. Erityisen
luontevaa Marja Björkin kirjassa on äidin ristiriitaisen käytöksen kuvaaminen.
Lukija seuraa äidin toimintaa Marionin silmin. Välillä äiti on se hyvä ymmärtäjä,
joka antaa rahaa muodikkaisiin poikien vaatteisiin; välillä äiti ei jaksa
ymmärtää, vaan tuskastuu ja hämmentyy; ja välillä äiti on se, joka satuttaa
kaikkein eniten, kun hän sanoillaan sivaltaa arkaan paikkaan. Eikä äidin
epäjohdonmukainen suhtautuminen tunnu lainkaan epäuskottavalta – päinvastoin,
juuri tällaisena äidistä tulee elävä ja todellinen.
Björk kertoo tarinan ytimekkäästi hieman yli kahdellasadalla
sivulla, hän ei pitkitä kertomusta. Makke astuu aikuisuuteen, ja samoihin
aikoihin hän astuu kokonaisvaltaiseen vapauteen. Herää kysymys, näinkö helppoa
se olikin. Tie ei ole helppo, mutta vaikeudet tulevat ulkoapäin. Sitä vaikeutta
Makkella ei ole, että hän joutuisi kamppailemaan sen kysymyksen kanssa, pitäisikö
hänen mennä sukupuolenvaihdosleikkaukseen vai ei. Heti kun hän saa tietää, että
sellaisia leikkauksia tehdään ja se on myös hänelle mahdollista, on kuin joku
ojentaisi hänelle avaimen, jolla päästään ulos vankilasta. Ei siinä tilanteessa
kukaan ryhdy analysoimaan ja empimään.
Sukupuolenvaihdosleikkauksessa on näin ulkopuolisen silmillä
katsoen kyse isommasta asiasta kuin oven avaamisesta – se tuntuu niin
lopulliselta ja isolta päätökseltä. Mutta Marionin tarinan lukeminen opetti
minulle, että se, mikä minusta tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta ja liian
isolta asialta, voi toiselle olla selvä juttu ja juuri se ratkaisu, jota hän on
elämäänsä hakenut. Poika edesauttaa toisen ihmisen päätösten kunnioittamista.
Luulen että se riippuu aika paljon vanhemmista miten tiukasti sukupuolirooliin tungetaan. Minä olin lapsi ysärillä ja minut tungettiin harrastamaan balettia ja puettiin prinsessamekkoihin.
VastaaPoistaLuulen myös, että transsukupuolisesta henkilöstä pienikin lokerointi tuntuu suurelta.
Minusta tämä ei kaunokirjallisesti ole parhaimmasta päästä (eikä huonommastakaan), mutta aihetta käsitellään ahdistavan vähän joten siinä mielessä lukemisen arvoinen.
Samaa aihetta sivuaa kotimainen elokuva Kerron sinulle kaiken. Oletko nähnyt sen? Leea Klemola pääroolissa, hänessä on jälleen kerran sitä sisäistä hehkua. Aivan erinomainen pieni elokuva. Siinä on aineksia useampaan katselukertaan. Pääteemana minulle jäi mieleen rehellisyys itseä kohtaan ja ihmissuhteissa, se jäi mietityttämään pitemmäksi aikaa. Olen jo aiemmin todennut, että kaikki projektit, joissa Klemola on mukana (olipa teatteri tai tv) ovat laatutavaraa. Ehdottomasti haluan nähdä elokuvan dvd:ltä vielä myöhemmin uudestaan.
VastaaPoista