Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1 (Min kamp 1). 489 s. Suom. Katriina Huttunen. Like 2012. 2. painos (Like-pokkari).
Karl Ove Knausgård oli vieraana Helsingin kirjamessuilla syksyllä
2012. Pysähdyin kuuntelemaan, ai joku Ruotsiin muuttanut norjalainen on
kirjoittanut tuhansittain sivuja omasta elämästään, tylsältä kuulostaa…
Vilkaisu poikamaisen hoikkaan, charmantin kulahtaneeseen viisikymppiseen
kirjailijaan sai minut kuitenkin jäämään niille sijoilleni, ja kotiin mentyäni
varasin kirjastosta Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, ihan vain sen tähden
kun kirjailija oli niin kivannäköinen.
Kun viimein sain kirjan, aloin lukea sitä yöjunassa,
vietettyäni viikonlopun lapsuuden kotipaikkakunnallani. Ajoitin kirjan
avaamisen tuohon tilanteeseen, koska alkuillasta lähtevässä yöjunassa tarvitaan
lukemista ja koska minusta oli vitsikästä päivittää kännykällä Facebookiin,
että vietän täällä makuuvaunun hytissä iltaa Karl Oven kanssa. En siis
aloittaessani odottanut varsinaiselta lukukokemukselta yhtään mitään. Mutta
niin väärässä olin huolettomuuteni kanssa, sillä seuraavat kolme viikkoa
uppouduin Oven johdattamana terapeuttiselle matkalle omaan lapsuuteeni ja
nuoruuteeni, omiin kasvukipuvaiheitteni ihmissuhteisiin.
En osaa analysoida tarkalleen, mistä kirjan erityinen tunteita luotaava ote on lähtöisin. Ehkä kirjailijan avoimuudesta ja peittelemättömyydestä. Onhan tunnustuksia oman elämän varrelta naputeltu maailman sivu, miten sitten Karl Ove muka tekee sen eri tavalla kuin muut, mullistavammin, tuoden omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen jotakin aivan uutta?
En osaa analysoida tarkalleen, mistä kirjan erityinen tunteita luotaava ote on lähtöisin. Ehkä kirjailijan avoimuudesta ja peittelemättömyydestä. Onhan tunnustuksia oman elämän varrelta naputeltu maailman sivu, miten sitten Karl Ove muka tekee sen eri tavalla kuin muut, mullistavammin, tuoden omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen jotakin aivan uutta?
Voin vain kertoa, mikä minua lukiessani eniten kosketti.
Ainakin se, miten Knausgård pienimpiä yksityiskohtia myöten tapahtumia
eteenpäin kertoessaan tuo esiin omat skitsoilunsa, itsetietoisuutensa ja
epävarmuutensa, ne tulevat tarinan myötä niin liki, että lukija pystyy huudahtamaan
kerta kerran jälkeen: Juuri noin! Täsmälleen noin minäkin tarkkailin itseäni,
vaikka olisin halunnut unohtaa itseni tarkkailemisen ja keskittyä elämään ja
muihin ihmisiin. Juuri noin! Täsmälleen tuolla tavalla minäkin epäilin
vanhempieni vartioivan minua katseellaan, ajatuksillaan, enkä antanut itselleni
teini-iässä heiltä hetkeäkään rauhaa.
Kirja sopii mielestäni kaikille murrosiän kasvukipuja
kokeneille erinomaiseksi synninpäästöksi sekä itseä että omia vanhempia,
sisaruksia, sukulaisia, kavereita, entisiä luokkatovereita – ja niin edelleen,
ja niin edelleen – kohtaan.
Pieniä detaljeja kuvataan piinallisen tarkasti peräjälkeen.
Luokkatovereiden nimet luetellaan perätysten. Kahvinkeittohetket on selostettu
suodatinpussipaketin kaapista ottamista ja kaappiin takaisin laittamista
myöten. Ja minut tämä kaikki imaisi totaalisesti mukaansa. Ei tällaiseen omista
tunteista ja kokemuksista, sisäisistä liikkeistä kertomiseen pääsisi, jos
materiaalia olisi ryhdytty karsimaan ja leikkaamaan, niin että sieltä olisi
otettu valikoidusti esiin vain kustannustoimittajan mielestä ”olennainen”.
Kirjan ensimmäisessä osassa Knausgård vie minut keskelle
juuri sitä musiikkimaailmaa, joka ympäröi omaa nuoren naisenalun pääkoppaani ja
soi sen sisällä: Echo and the Bunnymen, Waterboys ja lukemattomat muut. Hän
kertoo bändihaaveistaan, romanssiyrityksistään, kirjailijan uran alkuaskelista.
Löysin jatkuvasti lisää samastumispintaa ja lähes joka aukeamalla törmäsin
lauseeseen, joka oli kuin suoraan matkalta omaan nuoruuteeni: ”Tuossa oli talo
jossa olin ollut niin paljon yksin.” Tai: ”Kokemus tuntui minusta suunnattoman
merkittävältä, vaikken osannut jälkeenpäin selittää miksi.”
Kirjan toisessa osassa Karl Ove on jo aikuinen, ja siinä
kuvataan millimetrin tarkasti matka takaisin lapsuuden kirvelevimpään
ihmissuhteeseen ja niin voimakas puhdistautumisprosessi, että luin jokaisen
sanan silmät painomusteeseen porautuen – ja paljon sitä syvemmälle.
Olen silti empiväinen kehumaan kirjaa turhan vuolaasti,
koska en halua tilannetta, missä joku ryhtyy Taisteluani lukemaan, uupuu
sinänsä merkityksettömiltä tuntuvien arjen tapahtumien junnaamiseen ja tuntee
minun tehneen hänelle karhunpalveluksen. Minä olin myyty, hurmattu,
valloitettu. Muiden puolesta en voi sanoa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti