Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 sivua.
Kirjan aihe on järkyttävä, mutta kuuluu yleissivistykseen,
jossa minulla on ollut tämän historianvaiheen kohdalla iso aukko. Kyse on
1860-luvun alun nälkävuosista Suomessa. Aleksanteri II oli tuolloin Suomen
suuriruhtinaana. Köyhästä pirtistä äiti lähtee kahden lapsensa kanssa kohti
Helsinkiä, tavoitteenaan edetä sitä kautta Pietariin, missä hän haaveilee
tilanteen kääntyvän taas elämän puolelle, siellä jos hänen lapsensa saisivat
viimein taas ruokaa. Perheen isä on jo uhrautunut jälkeläistensä tähden ja
jättänyt syömisen kokonaan. Hän jää mökkiin vuoteenomaksi heikentyneenä, tekemään nälkäkuolemaa.
Kirjan sisälehdellä luvataan, että pieni Mataleena-tytär
perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen. Onko näin? Ensin ajattelin,
että luvattiinpa liikaa. Tarina ei meinaa minun kohdallani ottaa vauhtia
alleen, kun poukkoillaan välillä varakkaiden helsinkiläisten kotiin ja sitten
taas takaisin toisaalle, pienen perheen puutteeseen. Mutta sitten kun tarina lähtee
liikkeelle, se saa kyllä lukijan eläytymään ihan Helsingin Sanomien
esikoiskirjailijapalkinnon veroisesti. Tapahtumien käänteet herättävät
jatkoajatuksia, yhtenevyyksiä tämän päivän köyhyyteen ja vastaavaan asetelmaan,
joka on nykyään maailmanlaajuinen. Kyllä, Mataleenan ja perheen vaiheet jäävät
elämään lukijan mieleen; lupaus lunastetaan.
Esittelyssä luvataan myös, että Ollikainen "kertoo julman tarinan
koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeen käyvästi". Tämäkin lupaus
pitää paikkansa. Lukijana sävähdin ihan sydämestäni saakka sitä eriarvoisuutta, mikä tässä tarinassa on
silmiinpistävää: samaan aikaan kun toisten vatsassa nälkä pakottaa niin,
etteivät he osaa enää miettiä mitään muuta kuin seuraavaa vaatimatonta
suupalaa, toiset tuumailevat pelipöydän ääressä shakkipelin seuraavaa siirtoa – tai kukkaruukkujen luona sitä, tekeekö kiinanruusu kukkia. Toiset toivovat
lasta, toiset pelkäävät saavansa perheenlisäystä, kun ei ole varaa
entisiäkään ruokkia.
Lukijan mieleen jää terveellä tavalla elämään kysymys: kenen
vuoksi sinä olisit valmis luopumaan ihokkaastasi, tai yleensä päästämään
otteesi irti jostakin, mikä lain mukaan kuuluu sinulle?
Ihon alle menee myös pohdinta Jumalan sallimuksesta. Osuva huomio oli
esimerkiksi sen esiin tuominen, miten hyväosaiset saattavat selittää toisen hädän hengellistämällä koko käytännön ongelman: päättelemällä mielessään, että nuo toiset eivät
ole tarpeeksi rukoilleet. Silloinhan sitä tavallaan pesee omat kätensä eikä ole
velvoitettu ihokastaan jakamaan, jos kerran toinen on itse syyllinen
puutteeseensa.
Julmuus ja säälimättömyys nostavat päätään, kun nälkä vie
ihmiseltä inhimillisyyden. Toiset kiroavat niitä, joilla on vielä, mitä syödä,
ja vihoittelevat heille, kun he eivät jaa omaansa pois. Toiset kiroavat
Jumalan, osoittavat syyttävästi taivaalle. Toiset varovat vielä viimeisiä
hengenvetoja vetäessäänkin kiroamasta ketään.
Mataleena tuo tarinaan lapsen raikkautta. Vaikka vatsa on
sekaisin nälästä ja laihasta vellistä, häntä vielä siinäkin tilanteessa osaa
naurattaa oma lommoposkinen peilikuvansa. Silmien ympärillä mustat renkaat ja
suupielissä syvät juovat, kuin pieni mummo, hän ajattelee itseään huvittaen.
Hyväosaisemmat eivät voi omakohtaisesti tietää, miltä nälkäkuoleman läheisyys todella tuntuu. He miettivät, voisiko tämä ympäröivä kurjuus
naurattaa, jos se koskettaisi myös heitä – jos he sen todella itsessään
tuntisivat.
Tarina vielä tiivistyy loppua kohti, eli draaman kaari toteutuu
eikä suinkaan lässähdä, vaan kohoaa ja tihentyy.
Aki Ollikainen on opiskellut
yhteiskuntapolitiikkaa. Hän on ammatiltaan toimittaja ja valokuvaaja.
Äänekoskelta Kolariin kulkenut esikoiskirjailija on juuri ja juuri neljäkymmentävuotias. Kun Asko Jaakonahon esikoisen, erinomaisen Onnemme tiellä -romaanin
jälkeen sain heti perään lukea tämän kouraisevasti kerrotun tarinan, on
todettava, että naiskirjailijabuumin jälkeen nyt on meneillään uusien
lahjakkaiden mieskirjailijoiden aalto. Kaksi poikkeuksellisen puhuttelevaa miestoimittajan esikoista
peräkkäin. Erittäin tervetullutta!
En ole tätä kirjaa vielä lukenut mutta se tuli iholle jo tästä postauksestasi. Tällä hetkellä tykkään lukea vaihteeksi ns. hyvän mielen kirjallisuutta mutta kunhan tulee taas tunne, että kaipaan rankempaakin, niin luen tämän ehdottomasti.
VastaaPoistaRankkoja aiheita ei tosiaan pysty lukemaan monta peräkkäin ilman, että välillä saa kuulla kepeämmän, hyvää mieltä tuottavan tarinan. Itsekin olen sellaisen just jemmannut tuohon seuraavaksi :)
VastaaPoista