Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä. Otava 2012. 350 sivua.

– Nyt on paketti matkalla. Itään menee ja sukkelaan.

Tamperelainen toimittaja Asko Jaakonaho on esikoisessaan tarttunut Lapuan liikkeen vuosiin 1920- ja 30-lukujen taitteessa. Hän on lähestynyt aihetta historian kirjoihin jääneen tositapahtuman kautta. Kunnallispoliitikko Onni Happonen joutui Heinäveden isäntien silmätikuksi ja menetti lopulta henkensä kovakouraisen muiluttamisen seurauksena. Jaakonahon kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten vuosikymmeniä vanha tositapahtuma valjastetaan fiktiivisen romaanin rungoksi. Hän on lähestynyt tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta ja onnistunut myös tässä erittäin kiitettävästi.

Kuten Asko Jaakonaho haastattelussa toteaa, ei ole olemassa dokumentteja ihmisten ajatuksista. Yleiset ajatuslinjat hänellä kuitenkin oli tiedossaan, etenkin vieraanpelko, joka silloin suuntautui kommunistiin ja Venäjään. Sille oli ominaista vihan lietsominen. Tehdään tiukka jakolinja, jonka perusteella lietsotaan vihamielistä asennetta ja ennakkoluuloja tiettyä ihmisryhmää ja myös kohteeksi valikoitunutta yksittäistä henkilöä kohtaan. Jaakonaho kuvaa uskottavasti näitä ajatuslinjoja, kuinka Venäjää kohtaan tunnettu pelko saa aikaan sen, että kommunisteja pelätään ja pelko puetaan raivokkaaseen torjuntaan, ensin ajatuksissa ja puheissa ja sitten myös käytännössä. Raivo syrjäyttää järjen, jolloin myös Happosen kaltainen maltillinen sosiaalidemokraatti leimautuu ihmisten mielissä kommunistiksi.

Jaakonaho on valinnut romaanin kolmeksi eri näkökulmaksi Happosen Saimi-vaimon, isäntä Pelkosen ja renki Pakarisen. Kirjoittaja puhuu tv-haastattelussa siitä, miten rajoittunut yksittäisen ihmisen näkökulma siihen aikaan oli ja miten kapea maailmankuva ohjasi ihmisten toimintaa. Nimenomaan sen takia hän käytti kirjassaan näkökulmatekniikkaa. Hän halusi nähdä Lapuan liikkeen sen sisältä. Mikä saa joukon tavallisia isäntiä kyyditsemään Onni Happosen pois, tarkoituksena päästä hänestä eroon lopullisesti? Pelkosen ja isäntiä mielistelevän rengin näkökulmien kautta näihin tapahtumiin tulee selvempi logiikka, tosin pelottavan yksipuolinen sellainen.

On puistattavaa lukea, miten Pelkonen lietsoo itseään Onni Happosta vihaamaan. Huikea on esimerkiksi se kohta, jossa isäntä istuu kunnankonttorissa Happosen tuolille ja kuvittelee, miltä tuntuisi olla Happonen, kastaa kynää mustepulloon ja piirtää ”viekkaita, pirullisen tarkkoja kirjainten kaaria”.  Pelkonen jatkaa vihanlietsontaa ajatuksissaan, oikeuttaakseen omat suunnitelmansa Happosen syrjään saamiseksi. Happosen kalenteria selatessaankin isäntä näkee, kuinka ”kalenterin sivuilla juoksi tuttu viekas kaunokirjoitus”.

Pelkosta puolestaan tarkastelee ulkoapäin hänen yksinkertainen renkinsä, joka on isännälleen velkaa henkensä ja kasvotusten vääntyy vaikka millaisiin asentoihin tätä mielistelläkseen, mutta ei kuitenkaan voi kitkeä sydämestään punaisia aatteita ja epäluuloaan Pelkosta kohtaan:

Olispa Pelkonen nähny tyhmän juoponhymynsä, olispa kerranniin nähny ihtesä toisten silmin!

Sisällissodan traumat vaikuttavat tapahtumien taustalla. Miten sen lasket, kuka sen kalleimman uhrin antoi?

Kirjassa kuvataan taitavasti, miten ihmisiä manipuloidaan mairittelulla. Osuvaa on loppuosan tapahtumavyöryn yhteydessä myös isäntien sanaton yhteistoiminta, kun he hämmentävät asioita niin, että totuus varmasti jää peittoon.

Happonen sai isäntien kiukun tiivistymään, kun hän puolusti vähäosaisia ja halusi saada suuret perinnöt verolle. Köyhät äänestivät Happosen valtuustoon, ja hän olisi saanut vielä monin verroin enemmän ääniä, jos kaikki vähäväkiset olisivat saaneet äänestää, mutta esimerkiksi heikkoa leskeä, kunnan elättiä, ei laskettu äänestyskelpoiseksi kansalaiseksi. Köyhien puolustaminen oli siihen maailmanaikaan epäkiitollinen toimi.

”Milloin tässä maailmassa saa olla mikä on?” Happonen kyselee vaimoltaan kotipirtin suojissa. ”Minä en ole tahtonut pahaa kenellekään.”

Saimi tunsi miehensä ajatukset eri tavalla kuin kukaan muu, koska tunsi hänet aviopuolisona. Jaakonaho tuo hyvin esiin paitsi oikeistolaisten ja sosiaalidemokraattien näkökulmat, myös kunnallispoliitikko Happosen eri roolit: poliitikkona, vihattuna ”onnemme tiellä” seisojana ja toisaalta Saimin nuoruudenrakkautena, puolisona ja pienten lasten isänä.

Saimin näkökulma tuo kirjaan naisellista herkkyyttä ja tiikeriemon vahvuutta:

Painauduin Onniin kiinni, silitin viiksiä ja hiuksia ja yritin sillä tavoin lohduttaa. Köyhyyttä on ollut maailman sivu. Miten sen voisi yhdessä hetkessä hävittää? Ei maailmaa politiikalla muuteta. Vaan lempeydellä ja laupeudella. Mutta sellaista en tohtinut sanoa ääneen, kun se kuulosti niin typerältä.

Jaakonaho piirtää näkökulmat tarkkaan, mutta jättää samalla lukijalle tilaa pohtia sitä, miten samat asenteet näkyvät nykypäivän yhteiskunnassa. Vai onko ennakkoluulot saatu kitkettyä pois, tai onko maailmankuvan laajeneminen ainakin viemässä ihmisten ajatuksia turvallisempaan suuntaan?

Onnemme tiellä kannattaa ehdottomasti ottaa omalle lukulistalle. Lukiessani mietin, miten kirjan henkilöiden jälkeläiset Jaakonahon tarinaan suhtautuvat. – Minusta se oli isoisän kunnian palautus, Onni Happosen pojanpoika Aarno Happonen toteaa. SDP:tä isoisänsä tavoin edustava Happonen on Heinäveden valtuuston nykyinen puheenjohtaja.

Kursivoidut lainaukset kirjan sivuilta 254, 276 ja 161.