Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011. 348 sivua.

Hurjaa alkuvoimaa ja väkevää kieltä. Rujo mutta mukaansa tempaava rakkaustarina Lapin sodan ajalta. Suomalainen nainen, kätilön armoituksen saanut luonnonlapsi, rakastuu heti ensimmäisen katseen myötä saksalaiseen upseeriin, menettää sydämensä ja on tukehtua vahvaan haluunsa ja rakkauden nälkään. Mutta kun ympärillä on sota, mikään ei ole helppoa, varsinkaan rakastaminen.

Katja Ketun raakuuksia kaihtamaton suoruus naisten kohtelusta sodan aikana tuo mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen. Muitakin yhtäläisyyksiä on, kuten se, että kirja vie lukijan mukanaan ja järkyttävistä tapahtumista huolimatta sitä on vaikea laskea pois käsistään. Niin mielenkiintoisesti kirjailija lähtee tarinaa eri näkökulmien kautta lukijalle avaamaan.

Katja Kettu tekee ison kulttuuriteon siirtäessään pohjoisen murteen hätkähdyttävän mieleenkaivertuvalla tavalla kirjan sivuilta lukijan pään sisälle. Tarinan puoliväliin päästyäni huomasin jo kotihommia puuhaillessanikin puhuvani itselleni ajatuksissani jänkhän murretta. Lapin mystinen luonto ja revontulten ja tähdenlentojen täyttämä yötaivas tarjoavat rakastavaisille pakopaikan ja lohdutuksen, ja lukijakin saa välillä hengähtää.

Tapahtumat ovat silti suurimman osan ajasta sietämättömän vastenmielisiä. Kätilön työtä kuvataan poikkeuksellisen ronskisti. Kohtu ja muut elimet ja kaikki mahdolliset eritteet läimäistään suoraan kasvoille. Tarina on raadollinen. Päähenkilö on sentään siinä onnellisessa asemassa, että hän saa tovin kokea myös aitoa rakkautta ja erotiikkaa, mutta vaikuttaa siltä että sodan aikana harva selvisi joutumatta jossakin vaiheessa väkivallan ja alistamisen kohteeksi. Eikä vahvempikaan osapuoli säästy ilman että sodasta jää vähintään henkisiä arpia: syvästi traumatisoivaa on myös se, että joutuu toteuttamaan tai määräämään raakoja tekoja, kun jokaisella on paikkansa käskijöiden ja käskytettävien ketjussa. Kuvaavan, persoonallisen kielen lisäksi kiitän Katja Kettua tavasta, jolla hän molempien päähenkilöiden erillistä näkökulmaa vuorottelemalla tekee sekä suomalaisen naisen että saksalaisen miehen tarinan niin eläväksi kuin tekstin avulla vain voi tehdä, ja kahden herkän ihmiskuvauksen kautta kasvattaa tästä kertomuksesta sodanvastaisen manifestin.

Yhdyn niihin ihmettelijöihin, jotka eivät voi käsittää Kätilön puuttumista viimevuotisten Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Runeberg-palkinnon Katja Kettu onneksi sai, todella sen ansainneena. Raadin mukaan ”Kettu kuvaa romaanissaan piinallisen yksityiskohtaisesti naisten asemaa toisen maailmansodan vankileireillä. Ketun kieli on raadin mukaan poikkeuksellisen hurmaavaa, ja raati näkee inhorealistisen teoksen kerronnassa myös ripauksen maagista realismia.”

Syksyllä Kätilö saa ensi-iltansa teatterin näyttämöllä. Kirjan luettuani en välimatkoista piittaa. Suunnitelmissa on tehdä reissu Oulun kaupunginteatteriin.