Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011. 348 sivua.
Hurjaa alkuvoimaa ja väkevää kieltä. Rujo mutta mukaansa
tempaava rakkaustarina Lapin sodan ajalta. Suomalainen nainen, kätilön
armoituksen saanut luonnonlapsi, rakastuu heti ensimmäisen katseen myötä
saksalaiseen upseeriin, menettää sydämensä ja on tukehtua vahvaan haluunsa ja
rakkauden nälkään. Mutta kun ympärillä on sota, mikään ei ole helppoa,
varsinkaan rakastaminen.
Katja Ketun raakuuksia kaihtamaton suoruus naisten
kohtelusta sodan aikana tuo mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen. Muitakin
yhtäläisyyksiä on, kuten se, että kirja vie lukijan mukanaan ja järkyttävistä
tapahtumista huolimatta sitä on vaikea laskea pois käsistään. Niin
mielenkiintoisesti kirjailija lähtee tarinaa eri näkökulmien kautta lukijalle
avaamaan.
Katja Kettu tekee ison kulttuuriteon siirtäessään pohjoisen
murteen hätkähdyttävän mieleenkaivertuvalla tavalla kirjan sivuilta lukijan
pään sisälle. Tarinan puoliväliin päästyäni huomasin jo kotihommia puuhaillessanikin
puhuvani itselleni ajatuksissani jänkhän murretta. Lapin mystinen luonto ja
revontulten ja tähdenlentojen täyttämä yötaivas tarjoavat rakastavaisille
pakopaikan ja lohdutuksen, ja lukijakin saa välillä hengähtää.
Tapahtumat ovat silti suurimman osan ajasta sietämättömän
vastenmielisiä. Kätilön työtä kuvataan poikkeuksellisen ronskisti. Kohtu ja
muut elimet ja kaikki mahdolliset eritteet läimäistään suoraan kasvoille. Tarina
on raadollinen. Päähenkilö on sentään siinä onnellisessa asemassa, että hän saa
tovin kokea myös aitoa rakkautta ja erotiikkaa, mutta vaikuttaa siltä että sodan
aikana harva selvisi joutumatta jossakin vaiheessa väkivallan ja alistamisen
kohteeksi. Eikä vahvempikaan osapuoli säästy ilman että sodasta jää vähintään henkisiä
arpia: syvästi traumatisoivaa on myös se, että joutuu toteuttamaan tai
määräämään raakoja tekoja, kun jokaisella on paikkansa käskijöiden ja käskytettävien
ketjussa. Kuvaavan, persoonallisen kielen lisäksi kiitän Katja Kettua tavasta,
jolla hän molempien päähenkilöiden erillistä näkökulmaa vuorottelemalla tekee sekä
suomalaisen naisen että saksalaisen miehen tarinan niin eläväksi kuin tekstin
avulla vain voi tehdä, ja kahden herkän ihmiskuvauksen kautta kasvattaa tästä
kertomuksesta sodanvastaisen manifestin.
Yhdyn niihin ihmettelijöihin, jotka eivät voi käsittää
Kätilön puuttumista viimevuotisten Finlandia-ehdokkaiden joukosta.
Runeberg-palkinnon Katja Kettu onneksi sai, todella sen ansainneena. Raadin
mukaan ”Kettu kuvaa romaanissaan piinallisen yksityiskohtaisesti naisten asemaa
toisen maailmansodan vankileireillä. Ketun kieli on raadin mukaan poikkeuksellisen
hurmaavaa, ja raati näkee inhorealistisen teoksen kerronnassa myös ripauksen
maagista realismia.”
Syksyllä Kätilö saa ensi-iltansa teatterin näyttämöllä.
Kirjan luettuani en välimatkoista piittaa. Suunnitelmissa on tehdä reissu Oulun
kaupunginteatteriin.
