Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö. Gummerus 2001. La petite fille qui aimant trop les allumettes 2000. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 195 sivua.

Lähdin käymään päiväsiltään reissussa ja tarvitsin junamatkalle kirjan, joka mahtuu pienehköön käsilaukkuuni – eli mahdollisimman ohuen pokkarin. Silmäilin lähtökiireessä kirjahyllyäni sillä silmällä. Mitä oli joskus unohtunut lukematta? No aika montakin vielä lukematonta teosta sieltä löytyy, mutta tämä yksi sopivan kokoinen: LOISTOpokkari, jonka hankin jo vuosituhannen alkupuolella kirjamessuilta jonkun suosituksesta ja joka silloin jäi ilmeisesti kiireessä lukematta. Kirjan nyt luettuani tajusin, että silloin tarina olisi ollut minulle liian synkkä. Nyt pystyin eläytymään siihen rusentumatta, mutta karua kerrontaa tämä kanadalaisen kirjailija-professorin kolmas teos tarjoaa.

Jälleen kerran minun on jo aivan alkajaisiksi todettava, että kirjan tunnelmasta saa paljon enemmän irti, kun ei tiedä yhtikäs mitään juonenkäänteistä. Joten älkää lukeko Tulitikkutytöstä kirjoitettuja arvosteluja etukäteen, sillä nyt lukukokemuksen jälkeen niitä selattuani huomaan, että niissä paljastetaan järjestään liikaa yksityiskohtia tarinan etenemisestä. Olen tässä omassa arviossani yrittänyt olla paljastamatta yhtäkään yllätysmomenteista. Kuvailen vain lähtötilannetta.

Veljekset asuvat isossa, parhaat päivänsä jo ajat sitten ohittaneessa kartanossa, yhdessä tyrannimaisen tiukkaa kuria harjoittavan isänsä kanssa. Tapahtumat on kerrottu toisen nuoren silmin, kuten pian käy ilmi. Hän on sen päivän ”kirjarina” velvollinen kirjaamaan selostuksen päivästä ”hepreikkoon”, mutta ehtii tuskin merkitä mustekynällä sivun alkuun päivämäärän ennen kuin jo aamusta käynnistyy tapahtumien ketju, joka kääntää sisarusten suljetun elämän päälaelleen. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että isä löytyy huoneestaan kuolleena.

Hänen tuskan vääristämä maallinen majansa, enää pelkkä kuori, hänen käskynsä, äkkiä tomuksi murenneet, lepäsivät yläkerran siinä huoneessa, josta käsin hän vielä illalla oli määrännyt kaikesta mitä teimme. Minä ja veljeni tarvitsimme käskyjä jottemme olisi hajonneet palasiksi, ne olivat meidän laastimme. Ilman isää emme osanneet tehdä mitään.

Jo alusta saakka lukija häkeltyy ryhtyessään seuraamaan sisarusparin muusta maailmasta täydellisesti eristettyä elämää. Perheen kummajaismaisuutta lisää se, että he käyttävät erikoisia ja vanhahtavia sanoja vilisevää kieltä, jonka lapset ovat poimineet isän kirjastosta: sanakirjoista, filosofisista teoksista ja ritaritarinoista. Ja tietysti kaksitoista artiklaa sisältävästä kääröstä, johon on kirjoitettu talon tavat, tarkalleen noudatettaviksi.

Jonkun mielestä tarina voi sisältää pitkän jatkumon ylilyöntejä. Minua perheen outous ei kuitenkaan häirinnyt. Ehkä tällainen tietämättömyys ei enää nykyään voisi olla mahdollista. Media tavoittaa ehkä jokaisen jotakin kautta. Mutta ei ole kaukana lähimenneisyydessä se aika, jolloin nämäkin tapahtumat olisivat saattaneet olla mahdollisia. Mieleeni tuli elokuva The Village, mutta Tulitikkutytön tarina on irvokkaampi.

Teoksen voi tulkita monenlaiseksi kasvutarinaksi. Minulle se painui mieleen ennen muuta karmivana muistutuksena siitä, miten viaton ja vaikutukselle altis on lapsen mieli. Ja miten avuton on lapsi tilanteessa, jossa hän joutuu rakentamaan maailmankuvansa yhden ainoan, epätasapainoisen aikuisen tarjoamista suppeista aineksista, ilman että kukaan opettaa hänelle edes alkeellista kykyä kriittiseen ajatteluun. Lapsi pitää isäänsä jumalan vertaisena, varsinkin kun häneltä puuttuvat kaikki muut kontaktit aikuisiin. Veljeksistä on kasvatettu täysin ulkoaohjautuvia, nimenomaan isän ohjaavan käden alla, ja kun tuon käden ote heltiää, he ovat vapaita julmasta auktoriteetistaan, mutta täysin avuttomia elämään ilman sen antamia ohjeita.

Hyvä jos kykenimme omin päin empimään, elämään, pelkäämään, kärsimään.

Jälkeenpäin arvosteluja luettuani olen päätellyt, että suomentaja on onnistunut niin hyvin kuin on tainnut, mutta kirjan kieli on sellaista, että suomen kielelle käännettynä siitä väkisinkin jää jotakin uupumaan. Jotakin sellaista tärkeää, mitä Soucy on ranskankieliseen alkuteokseen sisällyttänyt. Siksi suosittelen kaikille ranskan kieltä taitaville, että luette kirjan alkuperäisellä kielellä. Itse en siihen kyennyt, koska en ranskaa osaa. Toinen vaihtoehto voisi olla englanti. Voin silti vakuuttaa, että myös suomeksi luettuna kirjan julmettu tarinointi imaisee mukaansa täysin suvereenisti, ja lukija vedetään mukaan yhä mustanpuhuvammaksi muuttuvan perhehistorian pyörteisiin. Henkeään saa haukkoa vielä viimeisessäkin luvussa. Lopussa raotetaan salaisuuksien ovia ja vastauksia annetaan sopiva määrä, mutta paljon tietysti jätetään lukijan itse pohdittavaksi, kuten suurissa romaaneissa kuuluukin jättää – ei kaikkea tarvitse loppuun saakka selittää ja selvittää.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo mielestäni myös se, että näin huikea sukellus vinoutuneeseen viattomuuteen onnistuu häneltä teoksessa, jolla on pituutta vain vajaat kaksi sataa sivua.

Valitettavasti Soucyn kaksi ensimmäistä teosta, L’Immaculée conception (1994) ja L’Acquittement (1997) ovat edelleen suomentamatta, en niitä ainakaan Fennicasta löytänyt. Uusin, Music-Hall (2002), sen sijaan löytyy, niin ikään Anna-Maija Viitasen suomentamana. Nuo kaksi ensimmäistä voi siis lukea ranskaksi tai hankkia itselleen jostakin englanniksi. Soisin niistä kyllä suomennoksenkin käsiini vielä joskus saavani.

Kursivoidut lainaukset kirjan sivulta 9.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Myllylahti 2006. 250 sivua.

Kun Antti Tuomaisen uusinta kirjaa Parantaja taannoin kehuttiin, sen voitettua Vuoden johtolanka -palkinnon, kiinnostuin kirjailijasta ja päätin lähteä liikkeelle hänen esikoisestaan, joka on ilmestynyt jo viisi vuotta aiemmin. Tavoitteena siis tutustua tämän helsinkiläistoimittajan koko tuotantoon nyt, kun se ei vielä ole laajentunut kolmea kirjaa runsaammaksi. Tuomainen vaikuttaa tämänhetkisestä vauhdista päätellen todella ahkeralta rikostarinoiden kirjoittajalta. Lisää on luvassa.

Tappaja, toivoakseni on alkuasetelmaltaan kutkuttava. Lukijalle tarjotaan heti lähtökuopissa kiinnostava moraalinen dilemma. Päähenkilö Anto saa vanhalta kaveriltaan tarjouksen: hänelle heltiäisi iso rahasumma palkaksi siitä, että hoitaa pois päiviltä kaksi rikollista, jotka viisi vuotta aiemmin täysin summittaisesti metrossa tappoivat nuoren perheenäidin. Anto joutuu päättämään, lähteekö viemään eteenpäin uutta rehellistä elämää vasta raitistuneena, ison velkataakan rajoittaessa kaikkia tulevaisuudensuunnitelmia, vai pistääkö lainkuuliaisen elämän vielä hetkeksi hyllylle odottamaan ja tarttuu eteensä avautuvaan tilaisuuteen päästä veloista eroon kertaheitolla.

Juuri samoihin aikoihin Anto rohkaistuu pyytämään AA:ssa tapaamaansa ihanaa punahiuksista Fridaa treffeille. Rakkauskuvion mukaan ujuttaminen heti kirjan alkuvaiheessa vetää myös naispuolisen lukijan oitis koukkuun. Kirjassa oli tosin muutenkin imua, joka veti minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, sijoittuuhan tarina tämän päivän Helsinkiin, aivan naapurikortteleihini Kallion kaduilla. Lukijana eläydyn vahvasti Anton tilanteeseen ja palan halusta tietää, miten hän valitsee. Toivon hänen pysyvän rehellisellä tiellä, mutta toisaalta tajuan velkojen aiheuttamat paineet ja rahan vetovoiman.

Tuomaisen dialogi on uskottavan arkista ja luontevaa. Puolivälissä alkaa tosin hieman puuduttaa, kun Anto pannaan turhankin pitkään jahkaamaan sitä, kykeneekö hän tappajaksi ja onko murhaajan tappaminen moraalisesti oikein. Näiden ajatusten kuvaamista olisi voinut hieman karsia. Lisäksi minua häiritsi jossain kohdassa se, että Fridan reaktiot ja pitemmät dialogiosuudet olivat toisinaan epäuskottavia. Kaiken kaikkiaan orastava romanssi on kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja antaa kirjaan runsaasti lisämaustetta.

Kirjassa on mielenkiintoista luonteenkuvausta, ja kaidalta tieltä langenneen ihmisen muuttumishalua kuvataan hienolla tavalla. Vaikka Anton AA-käynnit on mainittu ohimennen, niillä on tärkeä sijansa kertomuksessa. Se on niin monen Sörkan kulmilla pyörivän miehen arkea.

Täyttikö kirja alussa pedatut kovat odotukset? Säilyikö mielenkiinto loppuun asti? Vastaus voisi olla kyllä ja ei. Joiltakin osin kerronta hieman väljähtyi, mutta toisaalta Tappaja, toivoakseni on esikoisjännäriksi yllättävän tiivis paketti. Suosittelen. Ja aion tosiaan jatkaa Tuomaisen lukemista, eli ensimmäinen teos ei niitä aikeitani hyydyttänyt, päinvastoin. Ilahduttava tulokas kärkidekkaristiemme joukkoon. Sanon ”kärki”, sillä jos ei Antti Tuomainen ihan siellä vielä olekaan, niin näin hyvällä otteella vääjäämättä kohta on.

Ruth Rendell: Kerro, kerro kuvastin

Ruth Rendell: Kerro, kerro kuvastin. Gummerus 2007. (A sight for sore eyes 1998.) Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua, LOISTOpokkari.

Ruth Rendell. Photograph: Eamonn McCabe

Brittiläisen dekkarikuningattaren Ruth Rendellin psykologiset jännitystarinat ovat aina kiehtoneet minua. Niistä on menneinä vuosina tehty myös onnistuneita filmatisointeja, näin esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt kolkon tyylikäs elokuva Kiveen kirjoitettu, joka oli ranskalaista tuotantoa. Suosittelen myös Rendellin jännitysnovelleja. Jos tykkäät lukea kesällä helposti ahmittavia jännäreitä, jotka on hyvin kirjoitettu, ja jos et ole vielä tutustunut Ruth Rendellin kirjoihin, lukemisesta ei tule olemaan puutetta, sillä Rendell on ollut elämänsä varrella ahkera ja tuottelias kirjailija. Hänellä on myös toinen kirjoittajanimi: Barbara Vine.

Pidän Ruth Rendellin tavasta pureutua ihmismielen synkemmälle puolelle. Hän osaa kuvata psykopaatin/sosiopaatin luonnetta ja lähtee usein kuvaamaan tilanteiden pohjustusta ja taustaa jo henkilöiden aiempien kokemusten kautta, Kerro, kerro kuvastin esimerkiksi antaa jo lapsuudesta uskottavia selityksiä ajatteluprosessien pimeille poluille eksyneiden henkilöiden käyttäytymiselle.

Kerro, kerro kuvastin sijoittuu Lontooseen, mistä jännärit myös yleensä saavat minulta aina plussaa. Toinen brittiläinen dekkarikirjailija, jota olen ahminut kovasti, on Nicci French. Tuon nimen taakse kätkeytyy itse asiassa kirjailijapariskunta. Heidän kirjoissaan tapahtumat sijoittuvat moderniin Iso-Britanniaan. Rendellin kirjoissa taas kuljetaan myös menneissä vuosikymmenissä, onhan Rendell iältäänkin nyt jo vähän päälle 80-vuotias.

Kerro, kerro kuvastimessa tarina on karu, murhaaja kuvataan todella kyvyttömäksi minkäänlaiseen empatiaan, mutta samalla hänen motiiveistaan ja rikoksen polulle ajautumisestaan annetaan niin runsaasti ja selkeästi tietoa, että lukijalle ei tule tunnetta epäuskottavuudesta. Rendellin kirjoissa murhaaja tiedetään usein jo aika varhain, mutta jännityksen kaari pysyy tiiviinä ja vain kasvaa, koska lukija joutuu pelkäämään sitä, tuleeko uhreja lisää ja saako paha lopulta palkkansa vai tekeekö hän niin kutsutun täydellisen rikoksen.

Ruth Rendell ottaa kirjoissaan esiin myös yhteiskunnan luokkaeroihin ja muihin tärkeisiin brittiteemoihin liittyviä ongelmia sekä yleisinhimillisiä voimakkaita tunteita kuten mustasukkaisuus, sisarkateus ja niin edelleen. Kirjailija on aktiivinen Englannin työväenpuolueen tukija.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava 2010. 383 sivua.

Kirjassa on useita henkilöitä, joiden elämää seurataan läheltä ja joita voisi nimittää kirjan päähenkilöiksi. Työmoraaliltaan uskollinen sosiaalityöntekijä Katri, jolle tuottaa haastetta nähdä omat lapsensa. Kirjailija Ari, joka ei tiedä, mitä häneen turvautuvalle vieraalle pojalle pitäisi sanoa, varsinkin kun päällimmäisenä on työn alla olevan kirjan aikataulu. Jos jotain nasevaa tulee mieleen, Arin ajatus kääntyy heti omaan kirjoitustyöhön. Kirjan keskeisistä aikuisista henkilöistä eniten epätasapainoissa on tilanhallintasuunnittelija Paula.

Tomi, Mirja, Marja ja Saara ovat lapsia tämän kaiken keskellä.

Tomi on lapsista eniten esillä, hänestä kerrotaan eniten – myös hänen omasta ajatusmaailmastaan, mikä on kirjan koskettavinta ja liikuttavinta antia. Markus Nummi on tuonut kirjaan huumoriakin, esimerkiksi juuri Tomin mielenvälähdysten kautta, mutta samalla huumoriin sekoittuu koko ajan se ymmärrys, että kyse on asioista, joista on usein nauru kaukana.

Markus Nummi on ottanut kirjan teemaksi todella tärkeän aiheen: ”aikuisten teinien” toilailujen keskellä näkymättömiksi jäävät lapset. Hienosti rakennettu, eri näkökulmia hyödyntävä, loppua kohti tunnelmaa suvereenisti tihentävä ja nopeatempoikseksi jännäriksi yltyvä kirja. Tapahtumaympäristönä on ihan normaali vuokrakerrostalojen pihapiiri. Vastikään luin Hesarista, että joka neljäs helsinkiläislapsi asuu kaupungin vuokra-asunnoissa. Osa tapahtumista sijoittuu elintarvikemyymälään sekä sosiaalivirastoon.

Koska luin kirjan alun perin jatkona teemalleni ”viime vuoden Finlandia-ehdokkaat”, vertasin Karkkipäivää myös aiemmin lukemiini Rimmisen Nenäpäivään ja Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaaniin. Karkkipäivän hahmoista skitsoimmasta tulee mieleen Rimmisen Irma, mutta Nummen vastine epäjohdonmukaisesti säheltävälle Irmalle on paljon rajumpi ja hätkähdyttävämpi: Rimmisen päähenkilön viattomat valheet ovat tässä vaihtuneet korkokengillä sipsuttavaan kieroon, viehättävän ulkokuoren alla salakavalasti järkkyneeseen mieleen, manipuloinnin mestariin. Samoin toinen kirjan aikuisista päähenkilöistä, ikuisuusprojekti-käsikirjoitustaan hahmotteleva Ari, Nummen vastine Alexandra Salmelan wanna-be-kirjailija Angielle, törmää paljon vakavampiin yhteiskunnan epäkohtiin. Niin hauskoja ja sujuvasti kirjoitettuja kuin Rimmisen ja Salmelan kirjat olivatkin, Karkkipäivä menee niiden edelle sanottavansa painoarvossa, ja nämä kolme erinomaista vuoden 2010 Finlandia-ehdokasta luettuani olisin itse suonut palkinnon Karkkipäivälle.

Markus Nummi on kirjoittanut useita kirjoja jo tätä ennen, ja niitä on myös käännetty eri kielille. Itselleni tämä oli ensimmäinen teos hänen tuotannostaan. Markus Nummi on toiminut myös elokuvan parissa käsikirjoittajana ja ohjaajana. Hän on runoilija Lassi Nummen poika.

Marja Björk: Posliini

Marja Björk: Posliini. Like 2008. 265 sivua.

Kirja alkaa nykyhetkestä. Aikuiseksi kasvanut Jaana tulee tapaamaan pariskuntaa, jonka luona Helsingissä hän on lapsuudessaan viettänyt paljon aikaa. Jostain korkealta, ulottumattomissa olleesta kaapista, Jaana saa käsiinsä laatikollisen vanhoja kirjeitä, ja muistot palaavat pintaan. Tämän jälkeen palataan takaisin Jaanan lapsuuteen ja varsinainen tarina alkaa.

Pääkaupunkiseudulla asuva täti on mennyt naimisiin ja saapuu tuoreen aviomiehensä kanssa kylään kuusivuotiaan Jaanan luo. Fiini pariskunta herättää vaatimattomassa itäsuomalaisessa perheessä ihailua ja vähän kateuttakin. Samalla Jaanan äitiä nolottaa, että pitää ottaa vieraat vastaan maha pystyssä - jo neljättä penskaa pukkaa. Alempiarvoisuuden tunne, vanhempien väsymys ja huono omakuva, kuvataan uskottavasti ja koreilematta. Kun hienot Helsingin-vieraat haluavat hemmotella Jaanaa ja kutsua tämän luokseen, hän on varsinainen onnentyttö.

Marja Björkin muutaman vuoden takainen esikoisteos herättää lukijassa erittäin ristiriitaisia tunteita. Aiheena on lapsen hyväksikäyttö lapsen omasta näkökulmasta, niin kuin hän tilanteen siinä ja nyt ymmärtää. Taitavasti kirjoitettu 1960-luvulta liikkeelle lähtevä ajankuvaus on kirjoitettu Jaanan minä-näkökulmasta. Tapahtumia viedään kaiken aikaa eteenpäin myös hienostelemattoman dialogin kautta, josta on puhujille ominaisten sanontojen ja murteen käytön kautta saatu elävää ja uskottavaa.

Lukija ikään kuin viedään pienen tytön silmin kaikkiin näihin tilanteisiin, alkujaan viattomaan maailmaan, jonka joku hitaasti ja peruuttamattomasti tahraa. Manipulaatio tapahtuu vähitellen, eikä lapsi sitä itse välttämättä ymmärrä, vaikka vaistoaakin, että jokin tässä on väärin. Tämä tekee lukukokemuksesta erityisen voimia vievän; lukija kokee itsensä voimattomaksi ja toivoo koko ajan, että joku aikuinen huomaisi tilanteen ja puuttuisi asiaan. Tai ainakin, että väärintekijä saisi rangaistuksensa. Tämä odotus toimii jännitteenä kirjassa lähes loppuun asti.

Marja Björkin Posliinista voin sanoa ensinnäkin sen, että se on todella hyvin kirjoitettu. Samaan hengenvetoon totean, että tämä kirja vaatii myös varoituksen sanan. Mukana on konkreettisia hyväksikäyttötilanteita ja ne kuvataan kohteena olevan lapsen kokemina. Näin ollen voisin jopa sanoa kirjan olevan niin rankka, että lukijan kannattaa varata aikaa sen herättämän sanattoman raivon ja hämmennyksen työstämiseen. Virkistävää lomalukemista tämä kirja ei näin ollen ole. Toisaalta kirja havahduttaa ja auttaa pitämään silmiä auki. Björkin rohkeus kirjailijana voi kauhistuttaa toisia, ja toiset kiittävät siitä.

Koska Björk osoittaa esikoisteoksessaan erityistä kypsyyttä aiheen käsittelyssä, tarkkuutta taustatyössä ja sujuvaa tekstin hallintaa, olen ottanut lukulistalle hänen toisen romaaninsa, Puuma, joka kertoo aikuisen naisen suhteesta jonkin verran nuorempaan mieheen eikä siten ehkä ole aiheeltaan ihan yhtä rankka kuin Björkin esikoinen - vaikka ei tämä kirjailija näköjään ihan helppoihin teemoihin tyydy. Marja Björk on ammatiltaan juristi ja luonteeltaan avoin ja ihmisistä kiinnostunut, tarkka havainnoija.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos 2010. 311 sivua.

Salmelan kirja on särmikkään ironinen. Siis miten hyvälle tuulelle tuleekaan, kun saa lukea nuoren naisen kirjoittamaa aidosti HAUSKAA kirjaa. Ei tekohauskaa tai välillä hauskaa, vaan alusta loppuun saakka sellaista ihanan hulvatonta farssia, jonka seurassa lukija viihtyy takuuvarmasti ja koko ajan on turvallinen olo, että kirjailija tietää mitä tekee ja mihin, ja millä keinoin, lukijaansa kuljettaa.

Näkökulmien vaihteluja kirjoissa on tietysti usein, mutta kuinka usein yksi kertojista on perheen auto tai kissa? Entä kuopuksen pehmolelu? Tarinaa kuljetetaan eteenpäin näiden hyvin erilaisten kertojien kautta. Silloin kun ollaan autossa, dialogit on toistettu konemaisesti sanasta sanaan puolueettoman tarkkailijan korvalla ilman tunnepitoista väritystä, mutta kaikilla muilla kertojilla on oma hupaisa agendansa tai älytön persoonansa, jonka kautta asioita vahvasti peilataan. Niinpä kissa Kassandra on ylimielisen pisteliäs huomioissaan ja omalla ylhäisellä ja ylväällä, arvokkaan kissamaisella tavallaan tekee kaikki huomionsa sen halveksunnan pohjalta, jota tuntee emäntäänsä kohtaan.

Pikku Papsun pehmolelu Herra Possu puolestaan on sinisilmäinen ja naiivi otus, joka palvoo Papsuaan ja on onnellinen ja riemastunut saadessaan olla perheen touhuissa mukana.

Tsekkiläisen vierailijan, kirjailijaksi mielivän tekotaiteellisen Angien kautta tutustumme Papsun muuhun perheeseen, mutta perheen äidistä ja isästä on vaikea saada täysin objektiivista kuvaa edellä mainitun kertojien sekalaisuuden kautta, ja vielä lisäksi sen vuoksi, että heidän elämänmenoonsa tutustuessaan Angie vaihtelee itse koko ajan lähestymistapaa sen mukaan, minkätyylisen kirjan hän kulloinkin suunnittelee kirjoittavansa. Yhdenmukainen yhdessä tyylilajissa pysyminen on tälle lyhytjännitteiselle kirjailijan alulle täysi mahdottomuus. Kirjoittaa hänen kuitenkin täytyy, koska hän haluaa julkaista ensimmäisen romaaninsa ja tulla kuuluisaksi kuluvan vuoden sisällä, ja sen jälkeen kuolla, täytettyään maagiset 27 vuotta.

Lukijana on todella viihdyttävää seurata tapahtumia näin monesta eri näkökulmasta, eikä tämän kirjan parissa tylsää hetkeä näe! Lisäksi kaiken absurdiuden seassa on myös paljon sellaista oivaltavaa huomiointia, mikä tekee kirjasta erittäin monitahoisen. Ehdottomasti voisin lukea toisenkin kerran, jopa aika pian, sillä tässä kirjassa on runsaasti virikkeitä ja värikkäitä ilmaisuja, hullunhauskoja virkkeitä ja lukuja ja siinä sivussa syvällistäkin sisältöä. Minua ei Salmelan "erilainen suomi" haitannut yhtään, päinvastoin, oli virkistävää lukea suomeksi kirjoitettu kirja ihmiseltä, jolla ei ole niin vahvaa lapsuudesta saakka päähän taottua pohjaa kielemme käyttötavoissa. Niinpä hän on vapaa kokeilemaan uteliaana kielemme mahdollisuuksia ja voi luontevasti lähteä käyttämään suomea ihan omintakeisesti. Salmelan tekstiä lukiessa rakas äidinkielemme ilahduttaa uudella tavalla.

Erityismaininnan ansaitsee myös poikkeuksellisen virkistävä ja ilmeikäs graafinen toteutus, Nina Leino.

Ben Elton: Tappavan kuuluisa

Ben Elton: Tappavan kuuluisa (Dead famous). Suomentanut Jukka Saarikivi. WSOY 2003. 441 sivua.

Tämä on kaikille tosi-tv:n katsojille jo sinänsä kiinnostava asetelma: kymmenen kilpailijaa suljetussa tilassa, ja alkuasetelmaa seuraa raaka murha.

Minä olin kirjaan pettynyt, koska murhaajan arvuuttelusta ei osattu tehdä tarpeeksi jännittävää, vaikka aineksia olisi ollut äärimmäisen kihelmöivään who-dunnit-arvuutteluleikkiin. Jotenkin tämä lätsähti. Henkilöihin ei tullut tarpeeksi syvyyttä, ei siis edes dekkarin tarpeisiin asti, vaikka kesäjännäreissä onkin sallittua tietty keveys ja tapahtumien nostaminen syventävän luonnekuvauksen edelle. Lisäksi olin pettynyt siihen, että jossakin vaiheessa ratkaisua etsittiin myös talon ulkopuolelta. Se pilasi suljetun tilan mysteerin. Miksi joidenkin kilpailijoiden sallittiin poistua talosta? Toisaalta, onko sekään uskottavaa, että joku on niin kuuluisuuden nälkäinen, että haluaa yhden murhan jälkeen vielä jäädä taloon?

Myös itse tosi-tv-talon tapahtumissa oli epäuskottavia piirteitä, esimerkiksi eräs juonen kannalta ratkaisevassa tilanteessa annettu tehtävä, jonka tuotantotiimi päätti teettää kilpailijoilla. Ei sellaista tehtävää todellisuudessa voitaisi järjestää koskaan esimerkiksi Suomen BB-talossa. Rajansa kaikella.

Silti tämä kirja on kaiken edellä sanotun jälkeen ihan rentouttavaa kesälukemista kaikille, jotka ovat katsoneet joskus Big Brotheria, edes muutaman kerran. Tässä pääsee kivasti pohtimaan, mitä siellä BB-talon olohuoneen/makuuhuoneiden seinien ulkopuolella tapahtuu; siis siellä tosiaan on ihan puolen metrin päässä kilpailijoista tuotantotiimin edustajia, käsikirjoittajia ja kameramiehet, mutta ovatko hekään valppaina 24 h vai voiko talossa tapahtua jotain jopa kameroiden huomaamatta? Voiko kameroita hämätä, jos haluaa murhata jonkun niissä olosuhteissa, jäämättä kiinni?