Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk: Lumi. Tammi 2004. Suomentanut Tuula Kojo. 532 s. Alkuperäinen teos Kar ilmestyi Turkissa vuonna 2002.

Luin tämän kirjan lukupiirimme tammikuun tapaamiseen, silloin kun valkoiset hiutaleet vielä pöllysivät ikkunan takana. Pamukin Lumi sopii ehdottomasti luettavaksi talvisella tuiskusäällä, jolloin tunnelmaan kiinni pääseminen on taattua!

Runosuonen ehtymisestä kärsivä runoilija Ka matkustaa junalla Kars-nimiselle paikkakunnalle kirjoittamaan lehtijuttua nuorten muslimityttöjen itsemurha-aallosta. Itsemurhat liittyvät tiiviisti määräyksiin/kieltoihin huivin käytöstä: tytöt eivät ole jääneet kertomaan syytä äärimmäiseen ratkaisuunsa, mutta yhden tulkinnan mukaan umpikujatilanne syntyy siitä, jos tyttö ei saa mennä kouluun huivi päässään ja haluaa silti koko sydämestään käydä koulua, mutta ei halua paljastaa päätään. Toisten tulkintojen mukaan tytöillä on ollut ”vain” nuorille tyypillisiä rakkaushuolia. Ka ryhtyy haastattelemaan asukkaita ja yrittää saada selvyyttä paikallisten nuorten ajatuksista ja motiiveista.

Kirjassa on runsain mitoin erilaista mielenkiintoista sekä maallistuneiden että hartaan uskonnollisten muslimien luonnehdintaa. Turkki on islamin- ja kristinuskoisten kulttuurien kohtaamisen rajapintaa, törmäysaluetta. Siksi oli hyvin intensiivinen lukukokemus uppoutua turkkilaisen nykykirjailijan näkemyksiin siinä rajapinnassa esiin nousevista ilmiöistä.  Toimittaja Orhan Pamuk syntyi Istanbulissa vuonna 1952 ja sai vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kotimaassaan Pamukia arvostetaan yhteiskunnan teräväsilmäisenä tarkkailijana. Pamuk itse on sanonut kirjoittavansa ensisijaisesti fiktiivisiä tarinoita ilman poliittista suunnitelmallisuutta. Hän on kuitenkin julkisesti puolustanut kurdien poliittisia oikeuksia ja ensimmäisenä kirjailijana muslimimaailmassa tuominnut Salman Rushdielle langetetun fatwan.

Lumi-suomennoksen kohdalla täytyy myös mainita Tuula Kojon erinomainen kädenjälki. Kojo on, yhtä teosta lukuun ottamatta, vastannut kirjailijan tuotannon suomentamisesta suoraan turkin kielestä ja saanut työstään kirjallisuuden valtionpalkinnon. Lumen suomennosta varten hän matkusti itse Karsiin tavoittamaan kirjassa kuvattua tunnelmaa, ja on varmasti paljon myös hänen ansiotaan, että Lumi toimii suomeksi käännettynäkin näin vahvasti mukaansa kiepaisevana, kiihkeän intensiivisenä lukukokemuksena.

Erityisen kiehtovaksi kirjan tekee mystinen ja huikean dramaattinen tunnelma, jonka Pamuk onnistuneesti rakentaa jo ensimmäisillä aukeamilla, kun Ka pian Karsiin saavuttuaan jää tähän pieneen, Venäjän rajalla sijaitsevaan kaupunkiin lumen vangiksi. Suljetussa tilassa kaikenlaiset tunteet, intohimoiset ja aggressiiviset, nousevat nopeasti pintaan, tiivistyvät ja pääsevät valloilleen. Kertojan ääni vaati hetken totuttelemisen, mutta toimii sitten mainiosti tarinan kuljettajana. Toinen erikoinen ratkaisu kirjailijalta on se, että joidenkin henkilöiden kuolema kerrotaan jo etukäteen – tämäntyyppisten paljastusten luulisi latistavan lukijan uteliaisuutta, mutta yllättäen ne päinvastoin vain lisäävät tarinan kutkuttavuutta.

Juoneen on kiedottu mukaan huivityttöjen riipaisevien kohtaloiden ohella myös vuosituhannen rakkaustarina jos toinenkin ja yltiöpäisen teatteriseurueen hurjat tositeatteriesitykset, jotka muun iltaviihteen puutteessa televisioidaan reaaliajassa kaikkiin paikallisiin koteihin. Taianomaista tunnelmaa korostaa sekin, miten paikallislehden toimituskunta tuntuu jo vuorokauden etuajassa tietävän, mikä onkaan kohta tapahtuva uusi dramaattinen käänne, joka nousee seuraavan päivän pääotsikoksi.

Kaiken keskellä Ka’n runosuoni alkaa jälleen pulputa.

Lukupiirissämme nousi eriäviä mielipiteitä siitä, olisiko kirjailijan pitänyt kirjoittaa Ka’n runot kirjaan mukaan. Itse pidän tehokkaampana Pamukin tapaa esitellä lukijalle, ei itse runoja vaan ne voimakkaita tunnelatauksia sisältävät tilanteet, joissa Ka saa aina uuden inspiraation.

Sykkivien tapahtumien välissä tarinassa on myös kauniita rauhallisempia tuokioita, keskustelua ja teenjuontia, ja kaupungin raitilla hölköttelevä, rakastettava kulkukoira.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. 233 sivua.

Jenni Linturin esikoinen oli syksyllä 2011 ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Kuuntelin tuolloin kaksi Linturin haastattelua Helsingin kirjamessuilla, eikä hän niissä imponeerannut. Töksähteleviä ja töykeitä, pari-kolmesanaisia vastauksia kuunnellessa muistan miettineeni, että tuolla ulosannilla hän ei ainakaan lisää uskottavuuttaan 70 vuotta sitten käydyistä sodista kirjoittavana nuorena naiskirjailijana. Olin jo muutenkin tarpeeksi epäilevällä kannalla siitä, miten vuonna 1979 syntynyt nainen voisi kirjoittaa kuin silminnäkijä tapahtumista, joita nuoret miehet kokivat rintamalla 1940-luvun alussa.

Kirjailija piirtää lukijoilleen Saksaan SS-Waffen-joukkoihin lähteneen Antin ja tämän Suomen rintamalla taistelleen Kaarlo-serkun elämänkaaret. Sotakirjoille tyypillisiä sankaritarinoita kirjasta ei löydy. Uhrautuvan ”Kaveria ei jätetä” -asenteen sijasta tässä kertomuksessa tuodaan esiin toinen inhimillinen vaihtoehto: ”Kaveri jätetään, jos sen kautta avautuu mahdollisuus säilyä hengissä.” Kirjassa ei kuitenkaan ole yhtään yksiselitteisesti sadistisiksi syntynyttä julmuria. Raakuuksia kyllä tehdään, valehdellaan ja suljetaan silmät ja korvat ratkaisevalla hetkellä, mutta näihin tekoihin ajautuvat yhtä lailla myös juuri nämä samaiset päähenkilöt. Linturi pystyy murheellisen koskettavalla tavalla kuvaamaan, miten sota, ihmiselle täysin luonnoton tila, turruttaa ja rappeuttaa nuorta mieltä sisältä päin.

Antti kohotti olkapäitään ja löysäsi kiväärinhihnaa. Jokin hänessä oli muuttunut Lineijanan jälkeen. Hänestä oli tullut rohkeampi, rujompi.

Antin ja Kaarlon sotakokemusten lisäksi kirjassa liikutaan myös kahdella muulla aikatasolla: tapahtumissa Antin Suomeen-paluun jälkeen sekä myöhemmin hänen vanhuusvuosissaan. Kirja alkaa vanhan miehen hämärtyneillä ajatuksilla, ja niihin palataan aina uudelleen. Siinä välissä lukija kuljetetaan miehen nuoruuden sotakokemuksiin, niin että dementoituvan Antin mutinat, jotka muuten vaikuttaisivat täysin päättömiltä ja harhaisilta, saavat kirpaisevan selityksensä.

Sota oli sellaista, ne pärjäsivät parhaiten, jotka unohtivat nopeimmin.

Kirjassa on toivottomasta yleistunnelmasta huolimatta myös pieniä valonpilkahduksia. Ystävien välinen lojaalius voi sittenkin kestää jopa vuosikymmeniä. Vaikka se värittyy ihmiselle luontaisten heikkouksien kautta, se voi silti olla vilpitöntä ja lujaa, loppuun asti.

Jenni Linturi, kuten minäkin, on saanut elää rauhan aikaa, eikä hän ainakaan Helsingin kirjamessuilla antanut selkeää vastausta siihen, miten on kerännyt materiaalia sodasta ja sotamuistoista kertovaa kirjaa varten. Muistikuvani mukaan hän mainitsi lyhyesti haastatteluista ja taustamateriaalin lukemisesta. En voi tietää, miten läheisesti kirjan tapahtumat vastaavat totuutta, mutta uskottavan tarinan Linturi on kirjoittanut. Esikoiseksi todella vaikuttavasti koossa pysyvän.

Uskon, että Isänmaan tähden vie muidenkin lukijoiden ajatukset oman suvun vanhemman polven kokemuksiin. Jenni Linturin kirja kuvaa vahvan eleettömästi sodan mielettömyyttä ja kipeitä jälkiä, jotka se väistämättä jättää kokonaiseen sukupolveen ja vielä seuraaviinkin. Kirjaa lukiessani muistin 1990-luvulla metrossa näkemäni Sotaveteraanien mainoksen, joka sai minut metrolaiturilla junaa odotellessa usein nieleskelemään. Julisteessa oli sotilasnuorukainen kulahtaneessa asepuvussa, suurennos sotilaspassista ja teksti: ”Interrail-kortti vuodelta 1941.”

Kursivoidut lainaukset kirjan sivuilta 84 ja 111.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011. 275 sivua.

Lähdin lukemaan Enkelten verta jatkona teemalle, jonka pariin Antti Tuomaisen Parantaja oli minut vienyt: lähitulevaisuuden näkymiä nykyisen talouskasvu-suitsutuksen jatkuessa. Näitä kahta kirjaa on tarpeetonta verrata keskenään, koska ne ovat niin erityyppisiä. Tulevaisuudenvisioissa niitä yhdistää kuitenkin yksi tärkeä ja vakava asia: ihmisen ahneus ja itsekkyys ja sen seuraukset. Siinä missä Tuomainen liikkuu pitkin pääkaupunkia ja kuvailee tulevaisuuden Helsinkiä ympäristönä, Sinisalo on omassa kirjassaan keskittynyt yhteen pihapiiriin ja kohdistanut ihmisen ahneuden tarkastelun nimenomaan lihateollisuuteen. Myös globaalia ruokakatastrofia väläytellään uutisten kautta.

Päähenkilö on keski-ikäinen lempeä mies, Orvo Toivonoja, joka omistaa sekä hautaustoimiston että mehiläistarhan. Toinen keskeinen henkilö on hänen juuri aikuisuuteen kasvamassa oleva poikansa Eero, jonka eläinrakkaus tulee ilmi paljon radikaalimmalla tavalla. Eero pitää internetissä blogia, jossa pohditaan ihmisen suhdetta eläimiin. Kun Eeron mielipiteet vahvistuvat fanaattisempaan suuntaan, hän siirtyy kovempaan sanankäyttöön uudella salaisella sivustolla, missä kommentoijien määrä nopeasti lisääntyy: Blogi eläinten vallankumousarmeijasta ja sen toiminnasta.

Enkelten verta -kirjassa on kiinnostavasti kuvattu Toivonojan miesten välisiä suhteita neljässä sukupolvessa. Kertoja Orvo tuntee lämpöä poikaansa ja edesmennyttä isoisäänsä kohtaan, mutta suhde seitsemänkymppiseen Ari-isään on kipeä paikka. Sinisalo kuvaa hyvin, miten Arin läsnäolo vie Orvolta hengitystilan ja saa hänet vielä keski-ikäisenäkin taantumaan pieneksi pojaksi. Yhteisymmärrystä ei lisää se, että Ari on ulkomailta takaisin Suomeen muutettuaan asettunut sukutilalle ja perustanut Orvon mehiläistarhojen viereen naudankasvattamon.

Vaikka kirjan keskeisenä teemana on lihateollisuuden julmuuksien esille tuominen Eeron blogiteksteissä, minä en kokenut näitä jaksoja pelkkänä propagandana, vaan eri näkökulmien esille tuomisena. Eero muuttuu aina vain kiihkeämmäksi asiansa puolustamisessa, mutta ainakaan minä en saa sellaista käsitystä, että Sinisalo itse olisi fanaattisesti kääntämässä jokaista lukijaansa kasvissyöjäksi. Viime huhtikuussa Helsingin Sanomien raati pohti lihansyönnin etiikkaa ja Sinisalo totesi, että ”lihansyöntiä voitaisiin ajatella suhteellisen harvinaisena ylellisyytenä, kuten muutama sukupolvi sitten oli itsestään selvää" (HS 1.4.2011).

Nämä ovat asioita, joista on tärkeä keskustella. Enkelten verta -kirjassaan Sinisalo on käyttänyt eläinoikeuskeskustelujen pohjana myös aitoja internet-keskusteluja. Lukijalle esitellään eri nimimerkkien kautta erilaisia mielipiteitä. Näin lukija saa tarinan edetessä miettiä omaa suhdettaan lihansyöntiin ja myös muita arvojaan. Mielestäni oman asenteen päivittäminen tekee hyvää.

Arvojen pohtiminen ei kuitenkaan rajoitu lihaproteiinit vs. kasviproteiinit -akselille. Sinisalo lähtee laajentamaan teemoja niin, että kirjan puolivälissä vasta oikein toden teolla tempauduin mukaan, kun tarinan mystinen ulottuvuus alkoi avautua minulle. Viimeisillä sivuilla päähenkilö joutuu tekemään ison valinnan. Hän tietää jo ennalta, että valinnan paikka on edessä, ja sivumäärän huvetessa lukija saa punnita eri vaihtoehtoja hänen kanssaan.

Mehiläiset ovat merkittävässä roolissa ja luovat ensimmäisestä lauseesta lähtien kirjaan oman tunnelmansa. Ennen lukemisen aloittamista siihen voi virittäytyä siten, että keskittyy hetkeksi katsomaan kansikuvaa, jonka on tehnyt Johanna Sinisalon puoliso, graafikko Hannu Mänttäri. Kansi on synkkäsävyinen mutta kiehtova, ja kirjan lopussa siihen haikeana palaa uudelleen.

Kirjan luettuani tein niin, että yön yli nukuttuani luin loppuaukeamat uudestaan, ja tarinaan lähti tällöin avautumaan vielä herkempää syvyyttä. Luulisinpa, että Enkelten verta on niitä kirjoja, joiden taika kestää monta lukukertaa.

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Johanna Sinisalo: Lasisilmä. Teos 2006. 329 sivua.

Luin Lasisilmän vasta Linnunaivojen jälkeen, vaikka se on kirjoitettu kaksi vuotta aiemmin. Näin ollen odotukseni olivat liian korkealla ja tipahtivat rysähtäen alas, sillä Johanna Sinisalo ei Lasisilmässä yllä edes koskettamaan samoja nerokkaita ajatuksenkuljetuksia ja aistivoimaisia tunnelmia kuin Linnunaivoissa ja Finlandia-palkitussa teoksessaan Ennen päivänlaskua ei voi.

Lasisilmä tuntuu siis välityöltä, kun kyseessä on Johanna Sinisalon tasoinen kirjailija. Olisin voinut saada tarinasta irti paljon enemmän, jos joku olisi ojentanut minulle kirjan, jonka kantta olisi manipuloitu niin, että tekijä näyttäisi olevan minulle täysin tuntematon.

Lasisilmän aihepiiri sinänsä kiinnostaa. Päähenkilö Taru saa töitä kotimaisen saippuasarjan tuotantotiimissä, ja tiedossa on sekä työn hekumaa että henkilökemioiden värähtelyä tiimin sisällä. Kirjoittaja vie lukijan myös sellaisiin aina särmikkyyttä tuoviin aiheisiin kuin kahden sinkkuelämää viettävän sisaren välinen kilpailuasetelma ja päähenkilön voimakas uppoutuminen työhönsä, minkä seurauksena hän roikkuu kuilun partaalla ja on kadottamassa kosketuksen itseensä. Naisen pään sisälle menevää psykologista tutkailua siis.

Ongelmana on vain se, että tämän ei odottanut olevan pinnallinen ihmissuhderomaani. Johanna Sinisalon olisi odottanut vievän tarinaa myös aivan uusiin ulottuvuuksiin, mitä tässä teoksessa ei tapahdu. Muutamat käsikirjoittajien työhön liittyvät latistavat epäuskottavuudet syövät tarinan vakuuttavuutta entisestään.

Silti kirja saattaa kiinnostaa niitä, jotka seuraavat aktiivisesti Salkkareita tai Emmerdalea ja ovat kiinnostuneita eläytymään pitkäkestoista tv-sarjaa työstävän tiimin arkeen. Miten sarjaa rakennetaan, miten henkilöitä kirjoitetaan ulos ja uusia otetaan mukaan juonenkulkuihin? Nyt sarjan tapahtumiin pääsee eläytymään sisäpiiristä, tuotantotiimin silmin. Pientä lisäkiinnostavuutta tuovat nuorten aikuisten siskosten väliset jännitteet ja sen hetken aavistelu ja odottelu, kun jompikumpi menettää elämänsä hallinnan.

Luin Lasisilmän jo aiemmin, mutta halusin kirjoittaa siitä tähän väliin, ennen kuin kirjoitan tänne mielipiteeni Sinisalon uusimmasta teoksesta. Haluan nimittäin tehdä selväksi, että vahvasta Sinisalo-faniudestani huolimatta en ole hänestä niin sokaistunut, etten pystyisi myös sanomaan suoraan, jos en jotakin hänen teoksistaan kovin ihmeellisenä lukukokemuksena pitänyt.

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2010. 223 sivua.

Tuomais-urakkani on viimevihdoin edennyt uusimpaan teokseen, Parantajaan. Vaikka eipä oikeastaan voi urakaksi kutsua näin miellyttävää tehtävää, sillä jo molemmat kaksi aiempaa jännäriä olivat nopealukuisia ja viihdyttäviä, ja tämän uusimman nostan ehdottomasti kolmikon kärkeen. 

Odotukseni olivat korkealla, koska Tappaja, toivoakseni oli esikoiseksi niin lupaava. Tuomaisen toinen kirja, Veljeni vartija, samaten – sekään ei ollut varsinainen ykkösjysäri, mutta piti kyllä mukavasti otteessaan.

Parantajaa oli kehuttu, ja olin varma, että odotuskäyräni oli noussut kolmannen Tuomaisen kohdalla niin ylös, ettei kirjan todellinen anti siihen voisi yltää. Mutta jännärikirjallisuuden alalla Parantaja on niin mallikas teos, ettei minua pettymään saanut millään. Loppuun asti kiittelin Tuomaista hänen aikaisemman tuotantonsa antamien lupausten lunastamisesta.

Olin aikaisemmin kritisoinut Tuomaista muun muassa siitä, että naispäähenkilön logiikka ja puhe hänen esikoisessaan ei ole kauttaaltaan uskottavaa. Siitä jäi välillä teennäinen maku. – Nyt naishahmojen luontevuus oli jo kehittynyt ison harppauksen.

Toisessa Tuomaisessa, Veljeni vartijassa, kritisoin sitä, että loppuratkaisu oli lopulta nyrhitty kokoon jotenkin töksähtäen. – Parantajassa loppu on tyylikkäästi kirjoitettu. Siinä jätetään lukijalle juuri sopivasti hiukan pelivaraa omiin tulkintoihin ja kuitenkin asiat summataan varmoin ottein, ei turhan pitkästi, muttei myöskään mutkia oikoen.

Kahdesta aikaisemmasta kirjastaan poiketen Tuomainen on sijoittanut uusimman tarinansa tulevaisuuteen, ehkä noin viidentoista vuoden päähän. Parantaja kertoo runoilija-toimittaja-pariskunnasta, joiden elämään lukija pääsee mukaan siinä vaiheessa, kun Johanna on kadonnut kesken jutuntekokeikan ja Tapani ryhtyy häntä etsimään. Avukseen ja seuralaisekseen Tapani löytää taksikuski Hamidin, jonka kyydissä hän ajelee läpi karuksi ja vaaralliseksi muuttuneen Helsingin. Tuomainen kuvaa uskottavasti alituisen, monta kuukautta jatkuneen sateen ja tuulen. Poliisit ovat siirtyneet yksityisten vartiointifirmojen palvelukseen, ihmiset ovat valmiita maksamaan turvallisuudestaan, jota ei kuitenkaan ole oikeastaan enää tarjolla sillä tavalla kuin miten me vielä nykyhetkellä turvallisuuden käsitämme. Ympäröivän maailman hajoaminen on jo nyt käynnissä, ja Tuomainen vie meidät joitakin vuosia ajassa eteenpäin katsomaan ja kokemaan, miltä Helsinki tämän päivän epäeettisen elämäntyylin jatkuessa pian ehkä näyttää.

Vaikka Parantajassa otetaan kantaa tämänhetkiseen kulutusyhteiskuntaan ja tuodaan esiin sen seuraukset, juoni on kirjassa kuitenkin pääosassa. Tämän ansiosta kirjaan upotetut eettiset opetukset, jos niin voi sanoa, toimivat tehokkaammin ja on helpompi ottaa vastaan, koska niitä ei ole tuotu liian keskeiseen asemaan eikä juonen sujuvasta kuljetuksesta ole tingitty, vaan Tapanin ja Johannan tarina on kaiken aikaa tarinan keskiössä.

Elokuvia rakastavana ihmisenä sain taas vision leffasta, sillä tämä tarina olisi hienoa nähdä valkokankaalla, varsinkin jos elokuvaversio voitaisiin tehdä parhaimpien näyttelijöiden kanssa ja ympäristön lavastamiseen olisi tarpeeksi rahaa.

Luen nyt peräjälkeen vielä toisen lähitulevaisuuteen sijoittuvan, ekologisiin kysymyksiin keskittyvän jännärin. Tuomainen vei minut luontevasti vähän pidemmälle tätä kolmatta vuosituhatta, joten siellä on hyvä pysyä vielä tulevinakin iltoina, Johanna Sinisalon uusin kirja kun osuu sopivasti samalla tavoin aikaan joitakin vuosia tästä eteenpäin, ilmastonmuutoksen alkaessa jo näkyä selvemmin kaikissa maailmantapahtumissa.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 188 sivua.

”Junalla halki hullun maan” otsikoi Helsingin Sanomat 30.12.2011 ilmestyneen lehtensä nojatuolimatkajutussa Rosa Liksomin Finlandia-palkittua romaania Hytti nro 6.

Keski-ikään ehtinyt, ihastuttavan poikkitaiteellinen elämäntapaboheemi Rosa Liksom liikkui jo nuorena naisena pohjoisten perukoiden taiteilijoiden seurassa ja ystävystyi sellaisten suurten persoonien kuin Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen kanssa. Mielestäni tämäkin on yksi mainitsemisen arvoinen meriitti, puhumattakaan Liksomin omista monimuotoisista töistä.

Myös kirjailijana Liksom on tehnyt merkittävän uran. Hän aloitti 1980-luvun puolivälissä kahdella novellikokoelmalla, joissa hän kuvasi sattuvasti syrjäytyneiden elämää sekä maalla että kaupungissa. Ensimmäisiä novellikokoelmia seurasi kymmenkunta kirjallista teosta.

Romaanissaan Hytti nro 6 Liksom on jo kehittynyt kirjallisessa kuvauksessaan mukaansatempaavan sujuvaksi. Kaikki tapahtumat, joita hän kuvailee, tuntuvat todellisilta; suolakurkun ja valkosipulin voi maistaa kielellään; kaikki näkymät, joita hän lukijalle kuvailee, piirtyvät elävästi lukijan silmien eteen; miehen venäjänkielinen jorina kuuluu korvissa, samoin kuin junan kaiuttimista pauhaava musiikki; ilmeet, äänet, eritteet, hajut, tuntemukset, ne kaikki on helppo tavoittaa. Ne eivät ole läheskään aina miellyttäviä, mutta aitoja ne ovat.

Liksom on itse matkustanut Neuvostoliiton aikana Siperian halki rautateitse, joten hän on tehnyt tämän railroad-tripin meidän puolestamme, ja me pääsemme nyt sinne kolmen vuosikymmenen taakse nuoren mustapolkkatukkaisen suomalaistytön mukana. Tyttö opiskelee Moskovassa ja päättää ottaa etäisyyttä ihmissuhdekiemuroihinsa suuressa kaupungissa. Hän irtaantuu ainakin väliaikaisesti koko kuviosta ja lähtee monen viikon junamatkalle Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, mistä hän aikoo jälleen lentää takaisin. Kohtalo sijoittaa hänet hyttiin numero kuusi, yhdessä lihaksikkaan ja mielistelemättömän, härskisti nuorta Suomi-tyttöä aamusta iltaan provosoivan venäläismiehen kanssa. Tyttö ei pääse vaihtamaan punkkaa, vaikka yrittää lahjoa junapalvelijan vaihtamaan hyttijärjestystä. Alussa hän pakenee rivoa puhetulvaa käytävälle itku kurkussa, mutta jossakin vaiheessa näiden kahden välille alkaa kehittyä yhteisymmärrys, joka matkan edetessä vielä vahvistuu.

Hytti nro 6 tuo mieleen myös kaikki omat ulkomailla tehdyt junamatkat, joten samalla kun sain tehdä Liksomin kanssa matkaa Siperian radalla, pääsin myös muistelemaan ja uudelleen fiilistelemään omia vanhoja matkakokemuksiani.

Hieno kirja, ainutlaatuinen mahdollisuus palata takaisin Neuvostoliiton aikaan. Kirjan jokaisen aukeaman täyttää junan jatkuva kolke, ellei sitten pysähdytä erämaapätkän jälkeen taas jollekin harmaalle asemalle, joka näyttää samalta kuin edellinen. Lukija tuntee nahoissaan matkapäivien monotonisuuden ja tylsyyden, ja toisaalta häntä kaiken aikaa kiehtoo se jäljittelemätön irrallisuuden ja liikkeellä olon tunne, joka jo itsessään voi tehdä muuten tapahtumaköyhästä matkapäivästä ikimuistoisen. Miehen juttujen kautta käydään läpi Neuvostoliiton alueen kansoja, joita tytön matkakumppani kuvaa erinäisen suorasukaisin sanoin.

Vaikka venäläisen metallimiehen navan alla pysyttelevät jutut ensi alkuun ällöttävät, hänen elämäntarinansa avautuessa häntä kohtaan tuntee lopulta jopa empatiaa. Kirja auttaa ymmärtämään täysin erilaisen elämän eläneitä ihmisiä, tai jos ei ymmärtämään, niin ainakin hyväksymään sen, että heillä on yhtäläinen oikeus matkustaa kanssani samassa junassa, samassa vaunussa.

Layout on retrohenkisen tyylikäs ja sopii etenkin sisäkansien kuvien ansiosta aivan loistavasti yhteen kirjan sisällön kanssa. Vielä olisin kaivannut kuvia myös junasta ulkoa ja sisältä, ja varsinkin karttaa matkareitistä. Silloin olisin saanut selvyyden myös siihen minulle avoimeksi jääneeseen kysymykseen, meneekö reitti kirjailijalta loppupuolella sekaisin vai käykö tyttö tosiaan ensin Habarovskissa ja Amurjoen rannalla, ennen kuin jatkaa Mongoliaan. Toisaalta oli kiehtovaa kaivaa naftaliinista oma Neuvostoliiton aikainen koulukartasto ja seurata reittiä sen avulla.

Lopuksi lainauksena junapalvelijan sanat sivuilta 123-124:

- Kaikki kaukokansat ja niiden hienot kulttuurit kukoistavat kirkkaammin kuin koskaan ennen, vaikka ne pitäisi muuttaa venäläisiksi. Kaikki nämä tuhannet kielet jotka meillä säilyvät vuodesta toiseen, vaikka venäjänkieli riittäisi oikein hyvin. Me venäläiset ollaan vaatimatonta, sitkasta ja kärsivällistä porukkaa, me annetaan suosiolla tilaa muille. Ei tällainen meno voi loputtomiin jatkua.

Mooses Mentula: Musta timantti

Mooses Mentula: Musta timantti / novelleja. WSOY 2011. 162 s.

Mooses Mentulan esikoinen on kuudentoista novellin kokoelma, jossa ensimmäinen ja viimeinen tarina kytkeytyvät yhden henkilön kautta toisiinsa. Useimpia tarinoista yhdistää teema, jota voisi kuvata esimerkiksi sanoilla suomalaisen nuoren miehen kasvuvaiheet, elämän lähtökuopat ja itsetunnon juuret.

Musta timantti oli syksyllä 2011 ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.


Mentulan parasta antia minulle on hänen tarkkanäköisyytensä pikkupoikien mielenliikkeiden ja logiikan kuvaajana. Tässä hän on hyvin uskottava; oletettavasti tätä ymmärtämisen lahjaa on oman perheen ohella ollut kasvattamassa työ kyläkoulun rehtorina.

Tarinoissa on uskottavaa ”kovan onnen kundien” elämänkuvausta, osin myös herkkävireisellä antisankarin huumorilla väritettynä.

Minua puhuttelivat kuitenkin eniten tarinat, joissa ei pyritty käsittelemään vaikeita asioita huumorin kautta. Mentula osaa hätkähdyttää ja koskettaa, avata lukijan silmät näkemään pienen pojan pelot ja arkuus – näin esimerkiksi mieltäni syvimmin kaihertamaan jääneessä novellissa Leiri.

Olisi hienoa tulevaisuudessa lukea Mentulalta kokopitkä romaani. Sellaisen olisi saanut tästäkin kokoelmasta tarinoita hieman muokkaamalla ja linkittämällä ne kaikki toisiinsa joidenkin henkilöiden kautta. Tällöin tästä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) tunnelmaltaan yhtenäisten novellien kokoelmasta olisi rakennettu kokopitkä tarina, joka olisi vienyt lukijaa vielä syvemmälle päähenkilöiden elämänkohtaloihin.

Nyt Mentulan novelleista tulee mieleen, että kirjoittajapiirin lahjakas jäsen on nopeasti tuonut kustantajalle tukun kirjoittamiaan puhuttelevia lyhyitä kertomuksia ja ne on pantu kiireen kanssa kansiin. Joissakin kertomuksissa päähenkilö on ollut samanniminen, Antti (nimi johon Mentula näköjään jostakin syystä on mieltynyt), joten samassa kiireessä nimi on pyritty muuttamaan joka novellissa, ja yhdessä tarinoista nimen muuttaminen on jäänyt puolitiehen. Sen sijaan että henkilö olisi joka novellissa eriniminen, minä olisin siis kaivannut kautta linjan yhtenäistämistä, samalla tavoin kuin ensimmäinen ja viimeinen tarina kätevästi linkitetään Janitan kautta toisiinsa, jolloin tytön tarina kantaa paljon pitemmälle.

Oli miten oli, oivallinen esikoinen Musta timantti silti on. Parhaimmissa kohdissa olin yhtä vahvassa imussa kuin lukiessani Markus Nummen Karkkipäivää. Toivottavasti Mooses Mentulalla on jatkossa uskoa, päättäväisyyttä, taloudelliset resurssit ja ajallisesti sopiva sauma keskittyä pitkän romaanin kirjoittamiseen. Siihen projektiin tahdon häntä lämpimästi kannustaa. Hänenlaisiaan nuoren pojan tunteita huomioivia mieskirjailijoita Suomessa tarvitaan.