Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 188 sivua.

”Junalla halki hullun maan” otsikoi Helsingin Sanomat 30.12.2011 ilmestyneen lehtensä nojatuolimatkajutussa Rosa Liksomin Finlandia-palkittua romaania Hytti nro 6.

Keski-ikään ehtinyt, ihastuttavan poikkitaiteellinen elämäntapaboheemi Rosa Liksom liikkui jo nuorena naisena pohjoisten perukoiden taiteilijoiden seurassa ja ystävystyi sellaisten suurten persoonien kuin Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen kanssa. Mielestäni tämäkin on yksi mainitsemisen arvoinen meriitti, puhumattakaan Liksomin omista monimuotoisista töistä.

Myös kirjailijana Liksom on tehnyt merkittävän uran. Hän aloitti 1980-luvun puolivälissä kahdella novellikokoelmalla, joissa hän kuvasi sattuvasti syrjäytyneiden elämää sekä maalla että kaupungissa. Ensimmäisiä novellikokoelmia seurasi kymmenkunta kirjallista teosta.

Romaanissaan Hytti nro 6 Liksom on jo kehittynyt kirjallisessa kuvauksessaan mukaansatempaavan sujuvaksi. Kaikki tapahtumat, joita hän kuvailee, tuntuvat todellisilta; suolakurkun ja valkosipulin voi maistaa kielellään; kaikki näkymät, joita hän lukijalle kuvailee, piirtyvät elävästi lukijan silmien eteen; miehen venäjänkielinen jorina kuuluu korvissa, samoin kuin junan kaiuttimista pauhaava musiikki; ilmeet, äänet, eritteet, hajut, tuntemukset, ne kaikki on helppo tavoittaa. Ne eivät ole läheskään aina miellyttäviä, mutta aitoja ne ovat.

Liksom on itse matkustanut Neuvostoliiton aikana Siperian halki rautateitse, joten hän on tehnyt tämän railroad-tripin meidän puolestamme, ja me pääsemme nyt sinne kolmen vuosikymmenen taakse nuoren mustapolkkatukkaisen suomalaistytön mukana. Tyttö opiskelee Moskovassa ja päättää ottaa etäisyyttä ihmissuhdekiemuroihinsa suuressa kaupungissa. Hän irtaantuu ainakin väliaikaisesti koko kuviosta ja lähtee monen viikon junamatkalle Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, mistä hän aikoo jälleen lentää takaisin. Kohtalo sijoittaa hänet hyttiin numero kuusi, yhdessä lihaksikkaan ja mielistelemättömän, härskisti nuorta Suomi-tyttöä aamusta iltaan provosoivan venäläismiehen kanssa. Tyttö ei pääse vaihtamaan punkkaa, vaikka yrittää lahjoa junapalvelijan vaihtamaan hyttijärjestystä. Alussa hän pakenee rivoa puhetulvaa käytävälle itku kurkussa, mutta jossakin vaiheessa näiden kahden välille alkaa kehittyä yhteisymmärrys, joka matkan edetessä vielä vahvistuu.

Hytti nro 6 tuo mieleen myös kaikki omat ulkomailla tehdyt junamatkat, joten samalla kun sain tehdä Liksomin kanssa matkaa Siperian radalla, pääsin myös muistelemaan ja uudelleen fiilistelemään omia vanhoja matkakokemuksiani.

Hieno kirja, ainutlaatuinen mahdollisuus palata takaisin Neuvostoliiton aikaan. Kirjan jokaisen aukeaman täyttää junan jatkuva kolke, ellei sitten pysähdytä erämaapätkän jälkeen taas jollekin harmaalle asemalle, joka näyttää samalta kuin edellinen. Lukija tuntee nahoissaan matkapäivien monotonisuuden ja tylsyyden, ja toisaalta häntä kaiken aikaa kiehtoo se jäljittelemätön irrallisuuden ja liikkeellä olon tunne, joka jo itsessään voi tehdä muuten tapahtumaköyhästä matkapäivästä ikimuistoisen. Miehen juttujen kautta käydään läpi Neuvostoliiton alueen kansoja, joita tytön matkakumppani kuvaa erinäisen suorasukaisin sanoin.

Vaikka venäläisen metallimiehen navan alla pysyttelevät jutut ensi alkuun ällöttävät, hänen elämäntarinansa avautuessa häntä kohtaan tuntee lopulta jopa empatiaa. Kirja auttaa ymmärtämään täysin erilaisen elämän eläneitä ihmisiä, tai jos ei ymmärtämään, niin ainakin hyväksymään sen, että heillä on yhtäläinen oikeus matkustaa kanssani samassa junassa, samassa vaunussa.

Layout on retrohenkisen tyylikäs ja sopii etenkin sisäkansien kuvien ansiosta aivan loistavasti yhteen kirjan sisällön kanssa. Vielä olisin kaivannut kuvia myös junasta ulkoa ja sisältä, ja varsinkin karttaa matkareitistä. Silloin olisin saanut selvyyden myös siihen minulle avoimeksi jääneeseen kysymykseen, meneekö reitti kirjailijalta loppupuolella sekaisin vai käykö tyttö tosiaan ensin Habarovskissa ja Amurjoen rannalla, ennen kuin jatkaa Mongoliaan. Toisaalta oli kiehtovaa kaivaa naftaliinista oma Neuvostoliiton aikainen koulukartasto ja seurata reittiä sen avulla.

Lopuksi lainauksena junapalvelijan sanat sivuilta 123-124:

- Kaikki kaukokansat ja niiden hienot kulttuurit kukoistavat kirkkaammin kuin koskaan ennen, vaikka ne pitäisi muuttaa venäläisiksi. Kaikki nämä tuhannet kielet jotka meillä säilyvät vuodesta toiseen, vaikka venäjänkieli riittäisi oikein hyvin. Me venäläiset ollaan vaatimatonta, sitkasta ja kärsivällistä porukkaa, me annetaan suosiolla tilaa muille. Ei tällainen meno voi loputtomiin jatkua.