Teatteri, tanssi

Tälle sivulle on tulossa päivityksiä.

 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

9.5.2011, maanantai

The Tiger Lillies Freak Show

Savoy-teatteri

Welcome to the carnival of circus freaks…

Paljon en tähän esitykseen lähtiessäni tiennyt. Tiesin, että brittiläinen The Tiger Lillies on tehnyt musiikkia yhdessä jo kaksikymmentä vuotta. Kolmen miehen seurue Martyn Jacquesin johdolla esittää kabareepunk-tyylisiksi kuvattuja lauluja, joissa on roisit sanoitukset, mutta pinnan alla todellinen ja tärkeä tarina ihmisistä valtavirran ja kunnollisten kotien ulkopuolella. Savoy-teatteri oli varattu heille peräti viideksi illaksi, joten jonkinlaista kulttimainetta tämä trio nauttii.

Show alkaa hitaalla avauskertomuksella. Takana näkyy sirkusvaunuja ja savua, hämärää usvaa, muutamia räikeänvärisiä valoja kuin porttokujalla. Martyn Jacques on maalannut kasvonsa kuin klovni, mutta hänen ilmeensä on vakava ja ivallinen, hän riiputtaa toista poskea, artikuloi englantia korostetun selvästi ja laulaa pitkiä ja poljennoltaan melko puuduttavan yhtenäisiä tarinoitaan. Tiger Lillies Freakshow vie meidät 1900-luvun alkupuolelle, kiertävään sirkukseen. Kaksituntisen esityksen aikana näemme taitavia akrobaatteja ja ihmiskummajaisia, väsyneitä huoria, maailman lihavimman ilotytön, notkean käärmenaisen ja pelokkaan mutta hauskuuttamaan pakotetun jonglöörin.

Tässä kummajaisten kavalkadissa meidän oppainamme on haitaria/koskettimia, bassoa ja rumpua soittavan pelkistetyn yhtyeen lisäksi sympaattinen kääpiöpariskunta. Heidän ansiostaan matka on karmeista tarinoista huolimatta turvallisen viaton. Jopa silloinkin, kun lavalla käy itse kuolema, kappaleessa Death Train. Katsoja siirtyy tahtoen tai tahtomattaan iltahämärissä Sohon kadulle, jossa kulkevat prostituoidut ja heidän asiakkaansa. Parittajat käärivät rahat taskuunsa, vanha kerjäläinen odottaa omaa lanttiaan ja kadunkulmassa laulaa pelastusarmeijan orkesteri.

Musiikillisen puolen puuduttavuus korvataan tarinoilla, ja jos pinnistää ja kuuntelee sanat tarkkaan, ne eivät voi olla saamatta aikaan jonkinlaista reaktiota. Yhtye kuulemma herättää sekä ihastusta että paheksuntaa. Voisin sanoa, että minut esitys sai ensin kahden vaiheille, varsinkin kun olin odottanut musiikin olevan vetävämpää ja vaihtelevampaa. Jossain alkuvaiheessa pidin show’ta jopa tylsänä ja oloni oli pettynyt. Samalla makaaberit sanoitukset tuntuivat tarpeettoman rääveiltä. Niissä maalattiin elämästä toivoton ja tumma kuva. Ilma-akrobaattien upea esitys väliajan jälkeisen puoliskon lopulla pelasti minulle kaiken. Notkean lihaksikas pariskunta tulkitsi yhteenkuuluvuutta ja rakkautta ilmassa punaiseen kankaaseen ja toisiinsa kietoutuneina.

Vasta jälkeenpäin esitys alkoi myös muilta osin avautua minulle. Kotiin tultuani muistin joskus opiskeluaikana elokuvakerhossa näkemäni 1932 tehdyn kulttielokuvan The Freaks, jossa esimerkiksi siamilaiset kaksoset Violet ja Daisy Hilton esittivät itseään. Tuon mieleenpainuvan elokuvan pääopetus oli se, ettei kummajainen olekaan se, joka näyttää erilaiselta – vaan se, joka juonittelee viattoman päänmenoksi ja on valmis pettämään ystävänsä rahasta.

Jäin miettimään myös tämän päivän alamaailmaa. Niitä ihmisiä, joita näkee hämärissä nurkissa ja jotka hiipivät esiin vasta pimeän tullen. Mikä on heidän tarinansa; miksi he ovat päätyneet sinne, missä ovat? Ovatko he pahoja ja syntisiä? Siinäpä kysymys, jota jäin pohtimaan. Ja löytämäni vastaus on, ettei asia ole niin yksiselitteinen. Pahoja ovat ne, jotka käyttävät toisia hyväkseen, ja heitä löytyy sekä kaduilta että hienostokodeista.

Death train hits the young and old
It hits everyone I'm told
The death train hits the good and bad
The death train hits the happy and sad

Your ticket's been booked it already has
Yeah your ticket's been booked it already has
Death train
Death train

 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

7.5.2011, lauantai
Tampereen teatteri

New Karleby - Kirjoittaneet Klaus ja Leea Klemola

Ensin oli Kokkola (2004), sitten Kohti kylmempää (2008).

Leea Klemolan trilogian päätösosa New Karleby on vähintään sitä, mitä odotimme, vaikka rima oli kahden aiemman osan perusteella korkealla. Edellisessä näytelmässä Martti ”Piano” Larsson oli polttanut itsensä loppuun loputtomalla auttamishalullaan. Hän oli yrittänyt toteuttaa Kokkolan pelastaja -syndroomaansa jeesaamalla ihmisiä lainarahoilla, ja lopulta hänen velkansa olivat kohonneet niin suuriksi, että hänen oli pakko lähteä kohti pohjoista, perustamaan sinne uutta yhdyskuntaa. Kokkolaan palataan takaisin Grönlannista, jossa keskimmäisessä, trilogian ehkä sekavimmassa osassa haahuiltiin.

Monet tutut hahmot ovat tässä kolmannessakin osassa mukana, mutta Heikki Kinnusen riipaisevasti tulkitsema Marja-Terttu Zeppelin on jäänyt pohjoiseen. Kinnunen teki Zeppelinistä toden tuntuisen ja tragikoomisuudessaan puhuttelevan traagisen hahmon, ja häntä muistan edelleen lämmöllä. Nyt uudessa roolissaan Kinnunen on Kaulus Larsson, Piano Larssonin isä. Jaana Saarinen on Kauluksen vaimo, yötä päivää avustustöissä hääräävä Sihti Larsson.

Näytelmästä puhutaan monissa yhteyksissä Leea Klemolan näytelmänä, mutta hänen nuorempi veljensä Klaus on ymmärtääkseni ollut hänelle ainakin tässä kolmannessa osassa täysvahva kirjoittajapari. Lisäksi Klaus Klemola myös näyttelee yhtä trilogian aivan keskeisimmistä hahmoista. Pianon roolissa hän on mielestäni kehittynyt trilogian edetessä näyttelijänä ja yltää niin herkulliseen luonnetulkintaan, ettei draamakomedian sisäistäneeltä näyttelijältä enää parempaa voisi odottaa. Isä ja äiti ovat maailmanparannus-intoilussaan unohtaneet kasvatustehtävänsä omassa kotipiirissä, ja poika oireilee vielä aikuisena näiden kasvatuksellisten aukkokohtien jättämää ikäväänsä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Aluksi pähkähullulta vaikuttavaan tarinaan saadaan paljon muitakin asiallisia ja vakavia teemoja. Mari Turunen tekee hulvattoman kaksoisroolin Pianon roisina mummona ja Afrikasta Suomeen tuotujen täplähyeenojen, vierastyöläisten porukan johtajana. Täytyi jälkeenpäin oikein tarkistaa kuvahausta, että ihan kaunis nainenhan Turunen on siviilissä. Näissä tämänkin näytelmän roolihahmoissa hänen muuntautumiskykyään venytetään pitkälle, ja se kestää venytyksen.

Näyttelijät ovat kaikki omissa rooleissaan mieleenpainuvia. Myös tavallisimmat ja tasaisimmat henkilöt tässä värikkäässä porukassa tekevät omalla paikallaan nappisuorituksen. Mietimme jälkeenpäin, että Leea Klemolan täytyy yksinkertaisesti olla vain todella taitava henkilöohjaaja, kun hän saa näyttelijät tekemään roolihahmoistaan niin maukkaita ja rakastettavia, kaikki hirveine maneereineen, luonnevikoineen, hajuineen ja räävittömyyksineen.

Huumorin lajityyppi on absurdin pintakohelluksen kautta syvälle sukeltava. Kokkola-näytelmässä silloin aikoinaan siihen jo tottui, että rumien sanojen kautta kuvataan jotain todella herkkää. Klemolat sijoittavat näytelmiinsä valtavasti ajattelemisen aihetta ja ovat hakeneet tekstiinsä inspiraatiota niin Grönlannista kuin Keniastakin. Eivätkä Klemolat anna valmiita vastauksia.

New Karleby ei ole näennäisestä, loputtomasta hulluudestaan huolimatta mikään sekoilunäytelmä, vaan tärkeä ajatusten herättelijä.

Syksyllä ehditte vielä Tampereen teatteriin tätä näytelmää katsomaan. Vuonna 1912 valmistunut viehättävä teatteritalo on sekin jo visiitin arvoinen. Kiitos muuten Erkki Saaraiselle näytelmän kulkua hienosti kannattelevasta lavastuksesta. Kiitosmaininnan ansaitsevat myös puvut sekä ääni- ja valosuunnittelu. New Karleby on kokonaisuutena vahvasti tekijöittensä hallinnassa. Muistakaa muuten ehdottomasti ostaa myös käsiohjelma, sekin on aivan mainio. Lisäksi sen lukeminen ennen näytelmää vie katsojaa jo hiukan sisälle henkilögalleriaan ja aiempiin tapahtumiin niin, että tämän näytelmän voi mielestäni hyvin käydä katsomassa silloinkin, vaikka ei olisi kahta ensimmäistä osaa nähnyt.