Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011. 323 s.

”Puhe tekee henkilöä romaanissa”, sanoo Kari Hotakainen Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2011. Sen vuoksi hän laittoi uusimman romaaninsa päähenkilön, toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen, matkustamaan Suomen halki Jaguarissa, jota ajaa tämän edesmenneen isän, Uljas ”Ukko” Hopeaniemen, uskollinen autonkuljettaja Armas Kallio, vakaa demari. Kertomuksen kaksi keskeisintä henkilöä ovat toisilleen lojaaleja, mutta yhteiskunnan eri askelmilla: takapenkillä parasta työvirettään elävä investointipankkiiri ja ratissa puolestaan eläkkeelle jäänyt autokuski.

Ukko on läsnä hyvin vahvasti kolmantena henkilönä autossa C-kasettien kautta, jotka hän on äänittänyt pojalleen. Ukon humalapäisten mutta tiukkojen puheiden ja Jukan ja Armaksen keskustelujen kautta Hotakainen pukee sanoiksi yritysjohtamisen ja median muutoksia Suomessa viime vuosikymmeninä.

Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin nämä kolme miestä, jotka on sullottu puoleksi vuorokaudeksi auton sisätilaan – Jukka ja Armas fyysisesti ja Uljas äänensä kautta – Hotakainen tuo tarinaansa mukaan myös kaksi mielenkiintoista naista, jotka samaan aikaan muualla käyvät läpi elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Herkkyyttä tapahtumien käänteisiin tuo Armaksen aikuinen tytär Saara, joka tahollaan kamppailee oman riippuvuusongelmansa kanssa eikä saa kiinni tunteistaan, tai jos saa, ei erota niitä toisistaan. Toinen naispäähenkilö on Huomenta maa -nimisen aamu-tv-lähetyksen juontaja Leena Kontiolahti, jolle talouselämän ison nimen, haastatteluja tähän saakka visusti karttaneen Jukka Hopeaniemen saaminen suoraan lähetykseen olisi mahtava työvoitto ja meriitti tv-toimittajana.

Lisäksi tarinaan tuodaan välillä mukaan myös maantiellä harhaileva mieshenkilö.

Sanansa on sanottavana myös Konserni Oyj:n hallituksella.

Leena Kontiolahti on suostutellut Hopeaniemeä kirjeitse mukaan Huomenta maa -lähetykseen, ja heidän kirjeenvaihtonsa onkin juonen kuljettamisen kannalta tärkeä elementti. Näihin kirjeisiin tosin liittyvät myös kirjan heikkoudet, sillä kirjeiden saama sävy syö tarinan uskottavuutta. Mutta Hotakaisen tyylihän on lennokkaan ironinen, joten jonkun henkilön poikkeaminen totutusta ammatillisesta käytöksestään ei mielestäni riko kirjailijan linjaa, joka muutenkin on humoristisesti tyylilajeja sekoittava.

Autossa puhutaan, kuunnellaan Ukon haudantakaista paasausta C-kaseteilta, ja välillä Bob Dylania ja Lucinda Williamsia. Hopeaniemeen on tehnyt vaikutuksen myös ruotsalainen tenori Jussi Björling. Lukija aistii matkalla olemisen vapauden ja rentouttavan irtautumisen muusta maailmasta, Hotakainen on hienosti tuonut tarinaan road tripin vapauttavaa tunnelmaa, vaikka silloin kun puhutaan, puhutaankin asiaa politiikasta, johtamisesta ja rahasta.

Tarinan lomaan Hotakainen pudottelee maukkaita virkkeitä, jotka toimivat myös irrallaan:

Älä ota nimeä, jota et voi kantaa, älä asentoa, jossa veri ei kierrä.

Jukka Hopeaniemi saa hengähtää hetken lähtöpaikan ja määränpään välillä, mutta Helsinki lähestyy vääjäämättä – samoin tv-studio, jossa hän on aikeissa tehdä henkilökohtaisen elämänsä historiaa astumalla reaaliajassa kameroiden eteen vastaamaan satojen tuhansien suomalaisten silmäparien edessä toimittajan kysymyksiin.

Hopeaniemen julkisuuskuva ja mielipiteet ovat siihen saakka olleet tiukasti miehen ja firman hallinnassa. Valikoiduissa lehtihaastatteluissa hän on pystynyt niitä valvomaan ja säätelemään. Suora tv-lähetys on kuitenkin jotakin ihan muuta. ”Yksi sana oikeassa paikassa voi nostaa meidät korkeuksiin ja yksi väärä sana syöstä helvetin tuliin”, Hotakainen toteaa kirjamessujen haastattelussa.

Lukupiirissämme arviot kirjan erinomaisuudesta hajosivat jonkin verran. Henkilö, joka ei ollut erityisemmin innostunut kirjasta, perusteli mielipiteensä näin: ”Hotakaiselle on ominaista, että hän ottaa järeän aiheen ja käsittelee sitä latteasti. Kieli raflaavaa, mutta ei mitään uutta ammennettavaa sisällöllisesti.”

Itse seisoin kirjasta kovasti pitäneiden rintamassa. Minun odotukseni Hotakaisen Jumalan sana täytti oikein mukavasti, vaikka ne olivatkin olleet korkealla, Ihmisen osan jälkeen.

Jumalan sanassa on paljon Jukan ja Armaksen välistä dialogia, joten se on nopealukuinen. Alussa tarinan imuun oli hieman vaikea päästä, mutta noin sivulla 130 huomasin ahmivani sitä sivu sivulta, kuin taitavasti huipentumaansa kohti kulkevaa jännäriä.

Laskettu aika on 07.05. Silloin Leena Kontiolahti synnyttää ensimmäisenä tv-toimittajana tässä maassa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemen suorassa lähetyksessä.

Hotakainen on jakanut kirjansa neljään osaan: Sanat, Sävellys, Sovitus, Hiljaisuus.

Kursivoidut lainaukset kirjan sivuilta 292 ja 179.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Orion Publishing Group 2010. 330 s. / Kvanttivaras. Gummerus 2011. Suomentanut Antti Autio. 440 s.

Olen vähän jäävi sanomaan scifistä mitään, koska en yleensä lue tämän genren kirjoja. Kouluvuosina ahmin varhaista tieteiskirjallisuutta (Huxley, Orwell, Bradbury), mutta modernin science fictionin suhteen olen täydellinen noviisi. Kvanttivarkaan luin viime keväänä, koska se oli lukupiirimme kirjalistalla. Olin innostunut ajatuksesta, että suomalainen kirjailija kirjoittaa esikoisteoksen englannin kielellä ja pääsee sillä hetimiten kriitikkojen suosikiksi. Hannu Rajaniemi on väitellyt säieteoriasta Cambridgen yliopistossa ja asuu Skotlannissa.

Kätevä sanasto löytyy googlettamalla enkuksi joten aloitin englannilla, mutta ajanpuutteen takia vaihdoin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen suomenkieliseen kirjaan. Silloin lukeminen sujui joutuisammin ja ehdin lukea kirjan ennen lukupiiriä, mutta suosittelisin kyllä yleensä, että kirja kannattaa lukea kannesta kanteen yhdellä ja samalla kielellä – ja Quantum Thief nimenomaan englanniksi.

Kirjan tärkeänä teemana ovat ihmisen muistot ja ajatukset, jotka on tallennettu ilmeisesti eräänlaiseen internetin jälkeiseen verkostoon ja joita ihmiset voivat jakaa toisilleen tai suojata toisiltaan – tai varastaa, jos taitoa riittää. Omaa muistitaakkaa pystyy myös keventämään, koska tietyt asiat on mahdollista unohtaa kokonaan.

Tapahtumat on sijoitettu Marsiin, jonne ihmiset ovat sijoittuneet maassa tapahtuneen katastrofin jälkeen, jota tosin ei tarkemmin vielä avata lukijalle. Kirjan päähenkilön, Jean le Flambeurin, esikuvana Rajaniemellä on ollut ranskalaisen kirjailijan Maurice Leblancin 1900-luvun alussa luoma suosikkihahmo, mestarivaras Arsene Lupin. Kirjoittamaan ryhtyessään hänen lähtökohtansa oli ollut kutkuttava ajatusleikki: mitä jos Arsene Lupin eläisikin tulevaisuudessa?

Charmikas herrasmies Flambeur on äärimmäisen taitava huijaamisen saralla, mutta hänkään ei ole aivan täydellinen ja on yhden virheen tehtyään joutunut virtuaalivankilaan, jossa vankeja kiusataan pakottamalla heidät jatkuvasti pelaamaan kuolettavia pelejä, vastassaan aina uusi kopio heistä itsestään. Tästä kirja lähtee liikkeelle, ja heti alkajaisiksi Flambeurille tarjotaan mahdollisuus vapauteen, kunhan hän vastineeksi suostuu tekemään yhden keikan auttajansa ohjeiden mukaan, maksuksi vapaudestaan.

Kirjan todellisuutta ja tapahtumaympäristöä on aluksi vaikea hahmottaa. Tarina kulkee kuitenkin mukavasti kaiken aikaa eteenpäin ja onnistuu viihdyttämään minunlaistani scifi-untuvikkoakin. Kirjassa on paljon hauskoja kohtia, sillä Flambeur on nautinnollisen itseironinen veijari. Rajaniemen tarinasta tulee hyvälle tuulelle. Suklaata saattaa ruveta tekemään mieli, erinäisistä syistä, jotka huomaatte lukiessanne, joten konvehtilaatikko kannattaa varata käden ulottuville.

Tässä kirjassa ei siis vielä suoraan kerrota, mitä maapallolle on tapahtunut. Jännitystä jätetään sopivasti jatkoa varten. Toiseksi viimeisessä luvussa kirja päättyy loogisesti, ja itsekin olin jo päässyt sisälle Rajaniemen hahmottelemaan tilaan niin hyvin, että salapoliisijuonen ja suhdekuvioiden seuraaminen onnistui hyvin.

Sen jälkeen kun tämä muistiin ja muistoihin liittyvä tarina on saatettu näppärästi päätökseen, Kvanttivarkaan lopussa on lisänä vielä epilogi, joka jättää kaiken taas avoimeksi. Tulossa on nimittäin trilogia, joka on Hannu Rajaniemellä ilmeisesti jo pitkälti valmiiksi kehitelty. Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2011 hän selitti, että kirjasarjan toisen osan teemana tulee olemaan tietoisuus. Se ilmestyy nimellä The Fractal Prince, Fraktaaliruhtinas. Kolmannen kirjan aihekin Rajaniemellä on jo valmiina: silloin uppoudutaan syvemmin peleihin ja niiden sääntöihin.

Kvanttivarkaassa on kuvattu huikeita näkymiä, jotka lukijan täytyy visualisoida oman mielikuvituksen avulla. Toivoisin, että jotkut rahakkaat Hollywood-tuottajat iskisivät kiinni Rajaniemen trilogiaan. Isolla tuotantokoneistolla ja taitavilla tekijöillä tästä saisi uuden polven Matrixin. Myös Inception tuli mieleen monessa kohdin. Yhtä upean elokuvan saisi Rajaniemenkin punomasta tarinasta. Toivotaan parasta, ja onnittelut vielä kerran ”meidän Hannulle”, joka jatkaa kirjoittamista englanniksi siellä Britteinsaarilla!

Käsitteiden ymmärtämisessä ja Rajaniemen luoman maailman hahmottamisessa auttaa Wikipedian sanasto: Glossary of terms in The Quantum Thief. Suosittelen myös Leenamarjan kirjoittamaa hyödyllistä arviota: http://leenamarja.wordpress.com/tag/kvanttivaras/

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Myllylahti 2009. 223 sivua.

Kun näet, miten miestä saatetaan poliisiautoon, palauta mieleesi, että jonkun isää tai veljeä siinä viedään, ja viejinä ovat joidenkin toisten isät sekä veljet. Tästä puhuu Antti Tuomaisen toinen rikosromaani, Veljeni vartija. Kirjassa pohditaan sitä, miksi jokaisen sukupolven on tehtävä omat erehdyksensä. ”Mikä siinä oppimisessa on niin vaikeaa?” puuskahtaa ohimoiltaan harmaantunut ja hiukan kumarainen Otto Haapala, jonka nuorempi poika Onni on juuri narahtanut huumausaineiden myynnistä.

Kirjassa kerrotaan neljästä miehestä, kolmesta sukupolvesta. Päähenkilönä ja minä-kertojana on Klaus Haapala, Otto Haapalan esikoinen. Välissä on takaumina välähdyksiä isoisän, siis Oton isän, elämästä. Nekin ovat Klausin näkökulmaa, muistitietoa, sillä Otto on sopivaan aikaan kertonut eteenpäin omille pojilleen sen, mitä on itse tiennyt tai saanut myöhemmin kuulla oman isänsä elämän käännekohdista. Lisäksi väliin on sijoitettu Oton nuoruudenkirjeitä Klausin ja Onnin äidille.

Luontevasti ja rauhallisesti, pala palalta, Tuomainen tarjoilee meille kiinnostavan tarinan. Hän kerii auki neljän miehen elämänkaarta niin, että lopussa lukija on näiden hänelle tarjoiltujen palasten kautta saanut hahmotettua mieleensä Haapalan miesten koko perhehistorian vuodesta 1948 lähtien, 2000-luvulle ja meidän vuosiimme saakka.

Isoisän osa oli rankin. Hänen poikansa Otto taas on luonteeltaan lempeä, mutta seuraa silti isäänsä päättäväisesti kaupungin pahimpien rikollisten sekaan. Vaikka Otto on pyrkinyt olemaan omille pojilleen läsnä oleva isä, isoisän pojanpojat Klaus ja Onni eivät hekään selviä ilman kylmää kosketusta rikollisten maailmaan. Näistä neljästä miehestä lukijalle etäisimmäksi jää Onni, mikä on oikeastaan ihan loogista, koska hän on nuorin, eikä hänellä vielä ole takanaan niin paljon elettyä elämää.

Antti Tuomaisen kerrontatyyli vaikuttaa todella vaivattomalta ja hänen tekstiään on mukava lukea. Lisäksi kirja on sopivan lyhyt, sen ehtii lukea kivasti parissa illassa. Tuomaisen pääasiallinen tavoite ei mielestäni ole luoda kutkuttavaa jännitystä – jos todella haluaisin kokea hurjia pelonväristyksiä lukulampun alla, valitsisin erityyppisen kirjan. Pidän Tuomaisen tavasta tuoda tarinaan mukaan ihmissuhteita myös syvemmällä tarkastelutasolla, ja tapa, jolla hän ihmisten välistä vuorovaikutusta lukijalle avaa ja syventää, on vahvasti kiinni arjessa. Tuomaisen teksti on uskottavaa ja käytännönläheistä miehen kerrontaa. Hän ei käytä kaunosieluista kieltä, vaan on selkeä ja toteava kaikissa kuvauksissaan. Siksi voisin kuvitella, että Tuomaisen tuotanto sopii hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka ei muuten paljon ehdi kirjoja lukea. Voisin tarjota Veljeni vartijaa esimerkiksi isänpäivälahjaksi kolmekymppiselle perheelliselle miehelle, jonka arki on ehtinyt vieraannuttaa kirjojen maailmasta.

Minä pidän siitä, että tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, koska itse olen helsinkiläinen. Tämä seikka voi kuitenkin muualla Suomessa asuvalle olla miinuspuoli tässä kirjassa, sillä katujen nimiä ja muita kaupunkikuvan yksityiskohtia pudotellaan vähän joka väliin. Itse en löytänyt kirjasta yhtään miinusta, ellei sitten tartu siihen, että kirjan lopussa itse rikostarina kudotaan kokoon hieman oikoen. Minua rikoskuvion jännitteen pieni haaleneminen ei haitannut, koska muutenkin pidin kirjan parhaana antina suvun miesten ihmissuhdekuvausta, ja se kyllä kantaa hyvin ihan viimeiselle sivulle saakka. Kertomuksessa on kylläkin muutamia elementtejä, jotka ovat aika kurjia, sillä Klausin vaimo on varsin pinnallinen ja kalsea tapaus, mistä olin lukiessani koko ajan Klausin puolesta hyvin närkästynyt, ja joissakin kohtauksissa väkivalta kuvataan niin konkreettisesti, että ainakin tätä naispuolista lukijaa inhotti. Mutta nämä ikävätkin seikat ovat osa perheen miesten tarinaa, ja tarina on kokonaisuudessaan sujuvasti kerrottu.