Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Myllylahti 2009. 223 sivua.

Kun näet, miten miestä saatetaan poliisiautoon, palauta mieleesi, että jonkun isää tai veljeä siinä viedään, ja viejinä ovat joidenkin toisten isät sekä veljet. Tästä puhuu Antti Tuomaisen toinen rikosromaani, Veljeni vartija. Kirjassa pohditaan sitä, miksi jokaisen sukupolven on tehtävä omat erehdyksensä. ”Mikä siinä oppimisessa on niin vaikeaa?” puuskahtaa ohimoiltaan harmaantunut ja hiukan kumarainen Otto Haapala, jonka nuorempi poika Onni on juuri narahtanut huumausaineiden myynnistä.

Kirjassa kerrotaan neljästä miehestä, kolmesta sukupolvesta. Päähenkilönä ja minä-kertojana on Klaus Haapala, Otto Haapalan esikoinen. Välissä on takaumina välähdyksiä isoisän, siis Oton isän, elämästä. Nekin ovat Klausin näkökulmaa, muistitietoa, sillä Otto on sopivaan aikaan kertonut eteenpäin omille pojilleen sen, mitä on itse tiennyt tai saanut myöhemmin kuulla oman isänsä elämän käännekohdista. Lisäksi väliin on sijoitettu Oton nuoruudenkirjeitä Klausin ja Onnin äidille.

Luontevasti ja rauhallisesti, pala palalta, Tuomainen tarjoilee meille kiinnostavan tarinan. Hän kerii auki neljän miehen elämänkaarta niin, että lopussa lukija on näiden hänelle tarjoiltujen palasten kautta saanut hahmotettua mieleensä Haapalan miesten koko perhehistorian vuodesta 1948 lähtien, 2000-luvulle ja meidän vuosiimme saakka.

Isoisän osa oli rankin. Hänen poikansa Otto taas on luonteeltaan lempeä, mutta seuraa silti isäänsä päättäväisesti kaupungin pahimpien rikollisten sekaan. Vaikka Otto on pyrkinyt olemaan omille pojilleen läsnä oleva isä, isoisän pojanpojat Klaus ja Onni eivät hekään selviä ilman kylmää kosketusta rikollisten maailmaan. Näistä neljästä miehestä lukijalle etäisimmäksi jää Onni, mikä on oikeastaan ihan loogista, koska hän on nuorin, eikä hänellä vielä ole takanaan niin paljon elettyä elämää.

Antti Tuomaisen kerrontatyyli vaikuttaa todella vaivattomalta ja hänen tekstiään on mukava lukea. Lisäksi kirja on sopivan lyhyt, sen ehtii lukea kivasti parissa illassa. Tuomaisen pääasiallinen tavoite ei mielestäni ole luoda kutkuttavaa jännitystä – jos todella haluaisin kokea hurjia pelonväristyksiä lukulampun alla, valitsisin erityyppisen kirjan. Pidän Tuomaisen tavasta tuoda tarinaan mukaan ihmissuhteita myös syvemmällä tarkastelutasolla, ja tapa, jolla hän ihmisten välistä vuorovaikutusta lukijalle avaa ja syventää, on vahvasti kiinni arjessa. Tuomaisen teksti on uskottavaa ja käytännönläheistä miehen kerrontaa. Hän ei käytä kaunosieluista kieltä, vaan on selkeä ja toteava kaikissa kuvauksissaan. Siksi voisin kuvitella, että Tuomaisen tuotanto sopii hyvin myös sellaiselle lukijalle, joka ei muuten paljon ehdi kirjoja lukea. Voisin tarjota Veljeni vartijaa esimerkiksi isänpäivälahjaksi kolmekymppiselle perheelliselle miehelle, jonka arki on ehtinyt vieraannuttaa kirjojen maailmasta.

Minä pidän siitä, että tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, koska itse olen helsinkiläinen. Tämä seikka voi kuitenkin muualla Suomessa asuvalle olla miinuspuoli tässä kirjassa, sillä katujen nimiä ja muita kaupunkikuvan yksityiskohtia pudotellaan vähän joka väliin. Itse en löytänyt kirjasta yhtään miinusta, ellei sitten tartu siihen, että kirjan lopussa itse rikostarina kudotaan kokoon hieman oikoen. Minua rikoskuvion jännitteen pieni haaleneminen ei haitannut, koska muutenkin pidin kirjan parhaana antina suvun miesten ihmissuhdekuvausta, ja se kyllä kantaa hyvin ihan viimeiselle sivulle saakka. Kertomuksessa on kylläkin muutamia elementtejä, jotka ovat aika kurjia, sillä Klausin vaimo on varsin pinnallinen ja kalsea tapaus, mistä olin lukiessani koko ajan Klausin puolesta hyvin närkästynyt, ja joissakin kohtauksissa väkivalta kuvataan niin konkreettisesti, että ainakin tätä naispuolista lukijaa inhotti. Mutta nämä ikävätkin seikat ovat osa perheen miesten tarinaa, ja tarina on kokonaisuudessaan sujuvasti kerrottu.