Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö. Gummerus 2001. La petite fille qui aimant trop les allumettes 2000. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 195 sivua.

Lähdin käymään päiväsiltään reissussa ja tarvitsin junamatkalle kirjan, joka mahtuu pienehköön käsilaukkuuni – eli mahdollisimman ohuen pokkarin. Silmäilin lähtökiireessä kirjahyllyäni sillä silmällä. Mitä oli joskus unohtunut lukematta? No aika montakin vielä lukematonta teosta sieltä löytyy, mutta tämä yksi sopivan kokoinen: LOISTOpokkari, jonka hankin jo vuosituhannen alkupuolella kirjamessuilta jonkun suosituksesta ja joka silloin jäi ilmeisesti kiireessä lukematta. Kirjan nyt luettuani tajusin, että silloin tarina olisi ollut minulle liian synkkä. Nyt pystyin eläytymään siihen rusentumatta, mutta karua kerrontaa tämä kanadalaisen kirjailija-professorin kolmas teos tarjoaa.

Jälleen kerran minun on jo aivan alkajaisiksi todettava, että kirjan tunnelmasta saa paljon enemmän irti, kun ei tiedä yhtikäs mitään juonenkäänteistä. Joten älkää lukeko Tulitikkutytöstä kirjoitettuja arvosteluja etukäteen, sillä nyt lukukokemuksen jälkeen niitä selattuani huomaan, että niissä paljastetaan järjestään liikaa yksityiskohtia tarinan etenemisestä. Olen tässä omassa arviossani yrittänyt olla paljastamatta yhtäkään yllätysmomenteista. Kuvailen vain lähtötilannetta.

Veljekset asuvat isossa, parhaat päivänsä jo ajat sitten ohittaneessa kartanossa, yhdessä tyrannimaisen tiukkaa kuria harjoittavan isänsä kanssa. Tapahtumat on kerrottu toisen nuoren silmin, kuten pian käy ilmi. Hän on sen päivän ”kirjarina” velvollinen kirjaamaan selostuksen päivästä ”hepreikkoon”, mutta ehtii tuskin merkitä mustekynällä sivun alkuun päivämäärän ennen kuin jo aamusta käynnistyy tapahtumien ketju, joka kääntää sisarusten suljetun elämän päälaelleen. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että isä löytyy huoneestaan kuolleena.

Hänen tuskan vääristämä maallinen majansa, enää pelkkä kuori, hänen käskynsä, äkkiä tomuksi murenneet, lepäsivät yläkerran siinä huoneessa, josta käsin hän vielä illalla oli määrännyt kaikesta mitä teimme. Minä ja veljeni tarvitsimme käskyjä jottemme olisi hajonneet palasiksi, ne olivat meidän laastimme. Ilman isää emme osanneet tehdä mitään.

Jo alusta saakka lukija häkeltyy ryhtyessään seuraamaan sisarusparin muusta maailmasta täydellisesti eristettyä elämää. Perheen kummajaismaisuutta lisää se, että he käyttävät erikoisia ja vanhahtavia sanoja vilisevää kieltä, jonka lapset ovat poimineet isän kirjastosta: sanakirjoista, filosofisista teoksista ja ritaritarinoista. Ja tietysti kaksitoista artiklaa sisältävästä kääröstä, johon on kirjoitettu talon tavat, tarkalleen noudatettaviksi.

Jonkun mielestä tarina voi sisältää pitkän jatkumon ylilyöntejä. Minua perheen outous ei kuitenkaan häirinnyt. Ehkä tällainen tietämättömyys ei enää nykyään voisi olla mahdollista. Media tavoittaa ehkä jokaisen jotakin kautta. Mutta ei ole kaukana lähimenneisyydessä se aika, jolloin nämäkin tapahtumat olisivat saattaneet olla mahdollisia. Mieleeni tuli elokuva The Village, mutta Tulitikkutytön tarina on irvokkaampi.

Teoksen voi tulkita monenlaiseksi kasvutarinaksi. Minulle se painui mieleen ennen muuta karmivana muistutuksena siitä, miten viaton ja vaikutukselle altis on lapsen mieli. Ja miten avuton on lapsi tilanteessa, jossa hän joutuu rakentamaan maailmankuvansa yhden ainoan, epätasapainoisen aikuisen tarjoamista suppeista aineksista, ilman että kukaan opettaa hänelle edes alkeellista kykyä kriittiseen ajatteluun. Lapsi pitää isäänsä jumalan vertaisena, varsinkin kun häneltä puuttuvat kaikki muut kontaktit aikuisiin. Veljeksistä on kasvatettu täysin ulkoaohjautuvia, nimenomaan isän ohjaavan käden alla, ja kun tuon käden ote heltiää, he ovat vapaita julmasta auktoriteetistaan, mutta täysin avuttomia elämään ilman sen antamia ohjeita.

Hyvä jos kykenimme omin päin empimään, elämään, pelkäämään, kärsimään.

Jälkeenpäin arvosteluja luettuani olen päätellyt, että suomentaja on onnistunut niin hyvin kuin on tainnut, mutta kirjan kieli on sellaista, että suomen kielelle käännettynä siitä väkisinkin jää jotakin uupumaan. Jotakin sellaista tärkeää, mitä Soucy on ranskankieliseen alkuteokseen sisällyttänyt. Siksi suosittelen kaikille ranskan kieltä taitaville, että luette kirjan alkuperäisellä kielellä. Itse en siihen kyennyt, koska en ranskaa osaa. Toinen vaihtoehto voisi olla englanti. Voin silti vakuuttaa, että myös suomeksi luettuna kirjan julmettu tarinointi imaisee mukaansa täysin suvereenisti, ja lukija vedetään mukaan yhä mustanpuhuvammaksi muuttuvan perhehistorian pyörteisiin. Henkeään saa haukkoa vielä viimeisessäkin luvussa. Lopussa raotetaan salaisuuksien ovia ja vastauksia annetaan sopiva määrä, mutta paljon tietysti jätetään lukijan itse pohdittavaksi, kuten suurissa romaaneissa kuuluukin jättää – ei kaikkea tarvitse loppuun saakka selittää ja selvittää.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo mielestäni myös se, että näin huikea sukellus vinoutuneeseen viattomuuteen onnistuu häneltä teoksessa, jolla on pituutta vain vajaat kaksi sataa sivua.

Valitettavasti Soucyn kaksi ensimmäistä teosta, L’Immaculée conception (1994) ja L’Acquittement (1997) ovat edelleen suomentamatta, en niitä ainakaan Fennicasta löytänyt. Uusin, Music-Hall (2002), sen sijaan löytyy, niin ikään Anna-Maija Viitasen suomentamana. Nuo kaksi ensimmäistä voi siis lukea ranskaksi tai hankkia itselleen jostakin englanniksi. Soisin niistä kyllä suomennoksenkin käsiini vielä joskus saavani.

Kursivoidut lainaukset kirjan sivulta 9.