Kun Antti Tuomaisen uusinta kirjaa Parantaja taannoin kehuttiin, sen voitettua Vuoden johtolanka -palkinnon, kiinnostuin kirjailijasta ja päätin lähteä liikkeelle hänen esikoisestaan, joka on ilmestynyt jo viisi vuotta aiemmin. Tavoitteena siis tutustua tämän helsinkiläistoimittajan koko tuotantoon nyt, kun se ei vielä ole laajentunut kolmea kirjaa runsaammaksi. Tuomainen vaikuttaa tämänhetkisestä vauhdista päätellen todella ahkeralta rikostarinoiden kirjoittajalta. Lisää on luvassa.
Tappaja, toivoakseni on alkuasetelmaltaan kutkuttava. Lukijalle tarjotaan heti lähtökuopissa kiinnostava moraalinen dilemma. Päähenkilö Anto saa vanhalta kaveriltaan tarjouksen: hänelle heltiäisi iso rahasumma palkaksi siitä, että hoitaa pois päiviltä kaksi rikollista, jotka viisi vuotta aiemmin täysin summittaisesti metrossa tappoivat nuoren perheenäidin. Anto joutuu päättämään, lähteekö viemään eteenpäin uutta rehellistä elämää vasta raitistuneena, ison velkataakan rajoittaessa kaikkia tulevaisuudensuunnitelmia, vai pistääkö lainkuuliaisen elämän vielä hetkeksi hyllylle odottamaan ja tarttuu eteensä avautuvaan tilaisuuteen päästä veloista eroon kertaheitolla.
Juuri samoihin aikoihin Anto rohkaistuu pyytämään AA:ssa tapaamaansa ihanaa punahiuksista Fridaa treffeille. Rakkauskuvion mukaan ujuttaminen heti kirjan alkuvaiheessa vetää myös naispuolisen lukijan oitis koukkuun. Kirjassa oli tosin muutenkin imua, joka veti minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, sijoittuuhan tarina tämän päivän Helsinkiin, aivan naapurikortteleihini Kallion kaduilla. Lukijana eläydyn vahvasti Anton tilanteeseen ja palan halusta tietää, miten hän valitsee. Toivon hänen pysyvän rehellisellä tiellä, mutta toisaalta tajuan velkojen aiheuttamat paineet ja rahan vetovoiman.
Tuomaisen dialogi on uskottavan arkista ja luontevaa. Puolivälissä alkaa tosin hieman puuduttaa, kun Anto pannaan turhankin pitkään jahkaamaan sitä, kykeneekö hän tappajaksi ja onko murhaajan tappaminen moraalisesti oikein. Näiden ajatusten kuvaamista olisi voinut hieman karsia. Lisäksi minua häiritsi jossain kohdassa se, että Fridan reaktiot ja pitemmät dialogiosuudet olivat toisinaan epäuskottavia. Kaiken kaikkiaan orastava romanssi on kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja antaa kirjaan runsaasti lisämaustetta.
Kirjassa on mielenkiintoista luonteenkuvausta, ja kaidalta tieltä langenneen ihmisen muuttumishalua kuvataan hienolla tavalla. Vaikka Anton AA-käynnit on mainittu ohimennen, niillä on tärkeä sijansa kertomuksessa. Se on niin monen Sörkan kulmilla pyörivän miehen arkea.
Täyttikö kirja alussa pedatut kovat odotukset? Säilyikö mielenkiinto loppuun asti? Vastaus voisi olla kyllä ja ei. Joiltakin osin kerronta hieman väljähtyi, mutta toisaalta Tappaja, toivoakseni on esikoisjännäriksi yllättävän tiivis paketti. Suosittelen. Ja aion tosiaan jatkaa Tuomaisen lukemista, eli ensimmäinen teos ei niitä aikeitani hyydyttänyt, päinvastoin. Ilahduttava tulokas kärkidekkaristiemme joukkoon. Sanon ”kärki”, sillä jos ei Antti Tuomainen ihan siellä vielä olekaan, niin näin hyvällä otteella vääjäämättä kohta on.
Tykkäsin Parantajasta kovasti, mutta kaksi aiempaa teosta on vielä lukematta. Esikoisessa on oikeastaan hyväkin olla vähän heikkouksia, silloin on lupa odottaa seuraavilta enemmän.
VastaaPoistaEsikoisten lukemisessa on minusta aina jokin erityinen viehätys! Marraskuussa jaetaan taas Hesarin kirjallisuuspalkinto esikoisteoksesta. Ehdokkaat julkistetaan kolmen viikon kuluttua Helsingin kirjamessuilla.
VastaaPoista