Mooses Mentula: Musta timantti

Mooses Mentula: Musta timantti / novelleja. WSOY 2011. 162 s.

Mooses Mentulan esikoinen on kuudentoista novellin kokoelma, jossa ensimmäinen ja viimeinen tarina kytkeytyvät yhden henkilön kautta toisiinsa. Useimpia tarinoista yhdistää teema, jota voisi kuvata esimerkiksi sanoilla suomalaisen nuoren miehen kasvuvaiheet, elämän lähtökuopat ja itsetunnon juuret.

Musta timantti oli syksyllä 2011 ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.


Mentulan parasta antia minulle on hänen tarkkanäköisyytensä pikkupoikien mielenliikkeiden ja logiikan kuvaajana. Tässä hän on hyvin uskottava; oletettavasti tätä ymmärtämisen lahjaa on oman perheen ohella ollut kasvattamassa työ kyläkoulun rehtorina.

Tarinoissa on uskottavaa ”kovan onnen kundien” elämänkuvausta, osin myös herkkävireisellä antisankarin huumorilla väritettynä.

Minua puhuttelivat kuitenkin eniten tarinat, joissa ei pyritty käsittelemään vaikeita asioita huumorin kautta. Mentula osaa hätkähdyttää ja koskettaa, avata lukijan silmät näkemään pienen pojan pelot ja arkuus – näin esimerkiksi mieltäni syvimmin kaihertamaan jääneessä novellissa Leiri.

Olisi hienoa tulevaisuudessa lukea Mentulalta kokopitkä romaani. Sellaisen olisi saanut tästäkin kokoelmasta tarinoita hieman muokkaamalla ja linkittämällä ne kaikki toisiinsa joidenkin henkilöiden kautta. Tällöin tästä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) tunnelmaltaan yhtenäisten novellien kokoelmasta olisi rakennettu kokopitkä tarina, joka olisi vienyt lukijaa vielä syvemmälle päähenkilöiden elämänkohtaloihin.

Nyt Mentulan novelleista tulee mieleen, että kirjoittajapiirin lahjakas jäsen on nopeasti tuonut kustantajalle tukun kirjoittamiaan puhuttelevia lyhyitä kertomuksia ja ne on pantu kiireen kanssa kansiin. Joissakin kertomuksissa päähenkilö on ollut samanniminen, Antti (nimi johon Mentula näköjään jostakin syystä on mieltynyt), joten samassa kiireessä nimi on pyritty muuttamaan joka novellissa, ja yhdessä tarinoista nimen muuttaminen on jäänyt puolitiehen. Sen sijaan että henkilö olisi joka novellissa eriniminen, minä olisin siis kaivannut kautta linjan yhtenäistämistä, samalla tavoin kuin ensimmäinen ja viimeinen tarina kätevästi linkitetään Janitan kautta toisiinsa, jolloin tytön tarina kantaa paljon pitemmälle.

Oli miten oli, oivallinen esikoinen Musta timantti silti on. Parhaimmissa kohdissa olin yhtä vahvassa imussa kuin lukiessani Markus Nummen Karkkipäivää. Toivottavasti Mooses Mentulalla on jatkossa uskoa, päättäväisyyttä, taloudelliset resurssit ja ajallisesti sopiva sauma keskittyä pitkän romaanin kirjoittamiseen. Siihen projektiin tahdon häntä lämpimästi kannustaa. Hänenlaisiaan nuoren pojan tunteita huomioivia mieskirjailijoita Suomessa tarvitaan.