Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011. 275 sivua.

Lähdin lukemaan Enkelten verta jatkona teemalle, jonka pariin Antti Tuomaisen Parantaja oli minut vienyt: lähitulevaisuuden näkymiä nykyisen talouskasvu-suitsutuksen jatkuessa. Näitä kahta kirjaa on tarpeetonta verrata keskenään, koska ne ovat niin erityyppisiä. Tulevaisuudenvisioissa niitä yhdistää kuitenkin yksi tärkeä ja vakava asia: ihmisen ahneus ja itsekkyys ja sen seuraukset. Siinä missä Tuomainen liikkuu pitkin pääkaupunkia ja kuvailee tulevaisuuden Helsinkiä ympäristönä, Sinisalo on omassa kirjassaan keskittynyt yhteen pihapiiriin ja kohdistanut ihmisen ahneuden tarkastelun nimenomaan lihateollisuuteen. Myös globaalia ruokakatastrofia väläytellään uutisten kautta.

Päähenkilö on keski-ikäinen lempeä mies, Orvo Toivonoja, joka omistaa sekä hautaustoimiston että mehiläistarhan. Toinen keskeinen henkilö on hänen juuri aikuisuuteen kasvamassa oleva poikansa Eero, jonka eläinrakkaus tulee ilmi paljon radikaalimmalla tavalla. Eero pitää internetissä blogia, jossa pohditaan ihmisen suhdetta eläimiin. Kun Eeron mielipiteet vahvistuvat fanaattisempaan suuntaan, hän siirtyy kovempaan sanankäyttöön uudella salaisella sivustolla, missä kommentoijien määrä nopeasti lisääntyy: Blogi eläinten vallankumousarmeijasta ja sen toiminnasta.

Enkelten verta -kirjassa on kiinnostavasti kuvattu Toivonojan miesten välisiä suhteita neljässä sukupolvessa. Kertoja Orvo tuntee lämpöä poikaansa ja edesmennyttä isoisäänsä kohtaan, mutta suhde seitsemänkymppiseen Ari-isään on kipeä paikka. Sinisalo kuvaa hyvin, miten Arin läsnäolo vie Orvolta hengitystilan ja saa hänet vielä keski-ikäisenäkin taantumaan pieneksi pojaksi. Yhteisymmärrystä ei lisää se, että Ari on ulkomailta takaisin Suomeen muutettuaan asettunut sukutilalle ja perustanut Orvon mehiläistarhojen viereen naudankasvattamon.

Vaikka kirjan keskeisenä teemana on lihateollisuuden julmuuksien esille tuominen Eeron blogiteksteissä, minä en kokenut näitä jaksoja pelkkänä propagandana, vaan eri näkökulmien esille tuomisena. Eero muuttuu aina vain kiihkeämmäksi asiansa puolustamisessa, mutta ainakaan minä en saa sellaista käsitystä, että Sinisalo itse olisi fanaattisesti kääntämässä jokaista lukijaansa kasvissyöjäksi. Viime huhtikuussa Helsingin Sanomien raati pohti lihansyönnin etiikkaa ja Sinisalo totesi, että ”lihansyöntiä voitaisiin ajatella suhteellisen harvinaisena ylellisyytenä, kuten muutama sukupolvi sitten oli itsestään selvää" (HS 1.4.2011).

Nämä ovat asioita, joista on tärkeä keskustella. Enkelten verta -kirjassaan Sinisalo on käyttänyt eläinoikeuskeskustelujen pohjana myös aitoja internet-keskusteluja. Lukijalle esitellään eri nimimerkkien kautta erilaisia mielipiteitä. Näin lukija saa tarinan edetessä miettiä omaa suhdettaan lihansyöntiin ja myös muita arvojaan. Mielestäni oman asenteen päivittäminen tekee hyvää.

Arvojen pohtiminen ei kuitenkaan rajoitu lihaproteiinit vs. kasviproteiinit -akselille. Sinisalo lähtee laajentamaan teemoja niin, että kirjan puolivälissä vasta oikein toden teolla tempauduin mukaan, kun tarinan mystinen ulottuvuus alkoi avautua minulle. Viimeisillä sivuilla päähenkilö joutuu tekemään ison valinnan. Hän tietää jo ennalta, että valinnan paikka on edessä, ja sivumäärän huvetessa lukija saa punnita eri vaihtoehtoja hänen kanssaan.

Mehiläiset ovat merkittävässä roolissa ja luovat ensimmäisestä lauseesta lähtien kirjaan oman tunnelmansa. Ennen lukemisen aloittamista siihen voi virittäytyä siten, että keskittyy hetkeksi katsomaan kansikuvaa, jonka on tehnyt Johanna Sinisalon puoliso, graafikko Hannu Mänttäri. Kansi on synkkäsävyinen mutta kiehtova, ja kirjan lopussa siihen haikeana palaa uudelleen.

Kirjan luettuani tein niin, että yön yli nukuttuani luin loppuaukeamat uudestaan, ja tarinaan lähti tällöin avautumaan vielä herkempää syvyyttä. Luulisinpa, että Enkelten verta on niitä kirjoja, joiden taika kestää monta lukukertaa.