Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. 233 sivua.

Jenni Linturin esikoinen oli syksyllä 2011 ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Kuuntelin tuolloin kaksi Linturin haastattelua Helsingin kirjamessuilla, eikä hän niissä imponeerannut. Töksähteleviä ja töykeitä, pari-kolmesanaisia vastauksia kuunnellessa muistan miettineeni, että tuolla ulosannilla hän ei ainakaan lisää uskottavuuttaan 70 vuotta sitten käydyistä sodista kirjoittavana nuorena naiskirjailijana. Olin jo muutenkin tarpeeksi epäilevällä kannalla siitä, miten vuonna 1979 syntynyt nainen voisi kirjoittaa kuin silminnäkijä tapahtumista, joita nuoret miehet kokivat rintamalla 1940-luvun alussa.

Kirjailija piirtää lukijoilleen Saksaan SS-Waffen-joukkoihin lähteneen Antin ja tämän Suomen rintamalla taistelleen Kaarlo-serkun elämänkaaret. Sotakirjoille tyypillisiä sankaritarinoita kirjasta ei löydy. Uhrautuvan ”Kaveria ei jätetä” -asenteen sijasta tässä kertomuksessa tuodaan esiin toinen inhimillinen vaihtoehto: ”Kaveri jätetään, jos sen kautta avautuu mahdollisuus säilyä hengissä.” Kirjassa ei kuitenkaan ole yhtään yksiselitteisesti sadistisiksi syntynyttä julmuria. Raakuuksia kyllä tehdään, valehdellaan ja suljetaan silmät ja korvat ratkaisevalla hetkellä, mutta näihin tekoihin ajautuvat yhtä lailla myös juuri nämä samaiset päähenkilöt. Linturi pystyy murheellisen koskettavalla tavalla kuvaamaan, miten sota, ihmiselle täysin luonnoton tila, turruttaa ja rappeuttaa nuorta mieltä sisältä päin.

Antti kohotti olkapäitään ja löysäsi kiväärinhihnaa. Jokin hänessä oli muuttunut Lineijanan jälkeen. Hänestä oli tullut rohkeampi, rujompi.

Antin ja Kaarlon sotakokemusten lisäksi kirjassa liikutaan myös kahdella muulla aikatasolla: tapahtumissa Antin Suomeen-paluun jälkeen sekä myöhemmin hänen vanhuusvuosissaan. Kirja alkaa vanhan miehen hämärtyneillä ajatuksilla, ja niihin palataan aina uudelleen. Siinä välissä lukija kuljetetaan miehen nuoruuden sotakokemuksiin, niin että dementoituvan Antin mutinat, jotka muuten vaikuttaisivat täysin päättömiltä ja harhaisilta, saavat kirpaisevan selityksensä.

Sota oli sellaista, ne pärjäsivät parhaiten, jotka unohtivat nopeimmin.

Kirjassa on toivottomasta yleistunnelmasta huolimatta myös pieniä valonpilkahduksia. Ystävien välinen lojaalius voi sittenkin kestää jopa vuosikymmeniä. Vaikka se värittyy ihmiselle luontaisten heikkouksien kautta, se voi silti olla vilpitöntä ja lujaa, loppuun asti.

Jenni Linturi, kuten minäkin, on saanut elää rauhan aikaa, eikä hän ainakaan Helsingin kirjamessuilla antanut selkeää vastausta siihen, miten on kerännyt materiaalia sodasta ja sotamuistoista kertovaa kirjaa varten. Muistikuvani mukaan hän mainitsi lyhyesti haastatteluista ja taustamateriaalin lukemisesta. En voi tietää, miten läheisesti kirjan tapahtumat vastaavat totuutta, mutta uskottavan tarinan Linturi on kirjoittanut. Esikoiseksi todella vaikuttavasti koossa pysyvän.

Uskon, että Isänmaan tähden vie muidenkin lukijoiden ajatukset oman suvun vanhemman polven kokemuksiin. Jenni Linturin kirja kuvaa vahvan eleettömästi sodan mielettömyyttä ja kipeitä jälkiä, jotka se väistämättä jättää kokonaiseen sukupolveen ja vielä seuraaviinkin. Kirjaa lukiessani muistin 1990-luvulla metrossa näkemäni Sotaveteraanien mainoksen, joka sai minut metrolaiturilla junaa odotellessa usein nieleskelemään. Julisteessa oli sotilasnuorukainen kulahtaneessa asepuvussa, suurennos sotilaspassista ja teksti: ”Interrail-kortti vuodelta 1941.”

Kursivoidut lainaukset kirjan sivuilta 84 ja 111.