Maarit Verronen: Osallisuuden tunto. Tammi 2006. 211 sivua.
Ystäväni oli suositellut minulle Maarit Verrosta, mutta taisin lähteä liikkeelle väärästä kirjasta. Tämä oli siis ensimmäinen lukemani Verronen. Hän on tähtitieteen opettaja ja tutkija, ja hänellä on ollut kirjoissaan fantasian piirteitä. Nyt kuitenkin hän on lähestynyt enemmän tavallisten ihmisten reaalimaailmaa, mistä joku kriitikko arvostelussaan Osallisuuden tuntoa näkyi kiitelleen.
Minun täytyy sanoa, että Verronen on tavallisten ihmisten maailmaa kuvatessaan, ainakin tässä nimenomaisessa kirjassa, epäuskottava ja tylsä. Kirjassa on pitkiä kuvauksia apurahojen hakemisesta, ja päähenkilön uuden miesystävän taustoihin liittyy paljon aineksia, jotka sopisivat paremmin kioskikirjallisuuteen.
Osallisuuden tunnossa on lähdetty käsittelemään mielenkiintoista teemaa: lastenkodissa kasvanut tyttö on itse lähtenyt opiskelemaan sosiaalialaa ja päätynyt tutkijaksi. Samalla hän on irrallaan vähän kaikesta, peilaa menneisyyttään, ja sieltä nouseekin esiin salattuja, maton alle painettuja yksityiskohtia. Niihin liittyy ainoa sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta sen esille tulemiseen on ympätty taas kerran epäuskottavia käänteitä, liian paljon sattumia.
Kirjan lopussa paljastetaan yllätyksiä, joista eräs kriitikko sanoo, että sinne on säästetty kirjan "varsinainen paukku". Minulle se ei ollut mikään paukku, koska se oli niin päälle liimattu juonenkäänne, ettei siitä jaksanut edes hätkähtää. Psykologiseksi jännäriksi tästä kirjasta ei siis minun mielestäni ollut, ei myöskään oivaltavaksi yhteiskuntakuvaukseksi, mitä se olisi parhaimmillaan ehkä voinut olla. Korkeintaan se on jonkinmoinen kasvutarina, pääosassa osallisuutta etsivä nuori nainen, jonka ammatillista motivoituneisuutta tutkijana voi sentään paikoittain ihailla, samoin ehkä halua selvittää menneitä.
Tämän jälkeen haluan kuitenkin lukea sitä Verrosen aikaisempaa tuotantoa ja tutustua hänen meriitteihinsä fantasiapuolella. Ehkä innostuisin niistä tarinoista enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti