Paolo Giordano näyttää valokuvassa siltä, että on syntynyt kultalusikka suussa. Hän on herkän komea, runollisen puoleensavetävän näköinen mies, jolta on julkaistu tähän mennessä vain yksi kirja, ja sillä hän voitti arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon, joka myönnetään menneen vuoden parhaasta proosateoksesta. Teoksen oikeuksia on myyty ties kuinka moneen maahan, ja tämän yhden kirjan perusteella nuori Paolo (s. 1982), mokomakin hannuhanhi, nyt paistattelee maailmankuulun kirjailijan statuksella. Otetaan selvää, mihin kirjan imu perustuu.
- - -
Kirja lähtee liikkeelle Alice-tyttösen lapsuudesta. Isä manipuloi tytön harrastamaan lajia, josta tyttö ei ole itse innostunut ja jonka yhteydessä hän kokee sosiaalisen kömpelyytensä kirkkaasti ja omakohtaisesti jo pienenä alle 10-vuotiaana tyttönä. Lisäksi lukija tietää pienten vihjeiden perusteella, että jotakin traagista tapahtumaa on luvassa jo alkumetreillä.
Alusta saakka romaani imaisee minut mukaansa. En ollut lukenut kirjasta paljoakaan etukäteen, mitä pidin suurena siunauksena lukuelämyksen kannalta, sillä alku lähti liikkeelle kuin parhain psykologinen trilleri, koska en tiennyt tarkemmin, mitä Alicelle lapsena tapahtuu. Tiesin vain, että myöhemmin nämä kaksi epäsosiaalista nuorta, Alice ja Matteo, tapaavat ja ystävystyvät. Kaksi alkulukua - jotka eivät ole jaollisia millään muulla luvulla ja jotka jäävät lopulta aina yksin. Ja että molemmilla on takanaan lapsuudessa tapahtunut, koko elämän suuntaan voimakkaasti vaikuttanut dramaattinen käänne.
Alkulukujen yksinäisyydestä ei oikeastaan ole edes tarpeen sanoa tämän enempää. Suosittelen ehdottomasti jokaista pitemmittä puheitta tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen itse. Arvosteluja ei kannata lukea etukäteen, sillä kirjasta saa sitä enemmän, mitä vähemmän sen tapahtumista etukäteen tietää.
Kirjan tapahtumavyöry nimittäin hidastuu sen jälkeen, kun alussa on rakennettu jännittävän dramaattinen tausta näiden kahden ihmisen "kasvutarinalle". Laitan sanan kasvutarina lainausmerkkeihin, koska jokainen voi kirjan luettuaan tahollaan päättää, tapahtuiko tarvittavaa kasvua ja mihin suuntaan.
Heikkouksina voidaan siis mainita se, että jossain vaiheessa kirjassa tapahtuu todella vähän, ja niissä paikoissa lukijan on tyytyminen siihen, että nyt vain tarkkaillaan toisiin ihmisiin liittymisen vaikeutta potevan ihmisen sieluntilaa. Mutta heti tämän sanottuani totean, että kyllä kirjassa tapahtumiakin on, ja draama kantaa loppuun saakka, kantoi ainakin minua. Paikoittaisen kirjoittajan otteen väljähtymisen lisäksi toisena heikkoutena mainittakoon muutamien tapahtumien epäuskottavuus. Tämä kuitenkin suotakoon esikoiskirjailijalle.
Olen itse kamppaillut lapsena sen puolesta, että sulkeutuneen luonteeni aiheuttaman ihmetyksen keskellä saisin rauhassa, omassa sulkeutuneessa ja suojatussa mielessäni, hahmottaa, kuka minä olen. Sitä ei aina minulle suotu, ihmiset tunkivat suljettuun maailmaani siinä vaiheessa, kun en olisi itse vielä ollut valmis sitä muille avaamaan. Siksi jo alussa Alicen mielentilan kuvaus saa minut heti samastumaan tyttöön. Juuri näin minäkin koin lapsena, kun lähdin muiden mieliksi harrastuksiin tai tervehtimään naapurin tätiä tai mitä milloinkin vanhemmat minun käskivät tehdä, koska olivat huolissaan sulkeutuneisuudestani ja halusivat opettaa minulle sosiaalisia taitoja työntämällä minut tilanteisiin, joissa tunsin oloni mahdollisimman epämukavaksi.
- - -
"Ketään ei voi tuntea kokonaan... ketään ei voi viedä mukanaan. - Lopulta olemme kuitenkin yksin."
Scandinavian Music Group
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti