"Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy."
Oma naapurustoni on Hakaniemi ja työpaikkani Keravalla. Siinä jo tarpeeksi perusteluja lukea tämä kirja. Lisäksi sen nostaminen Finlandia-ehdokkaaksi ja voittajaksi.
Enpä pettynyt. Rimmisen kirja Taloustutkimuksen kyselijäksi tekeytyvästä Irmasta on harvinaisen sympaattinen ja naurunkutkuttava tarina. Irman hysteeristä autoilua on kuvattu yksityiskohtaisesti. Joku toinen voi pitää tarkkoja pitkiä selostuksia uuvuttavana, mutta kun kyse on omasta nimenomaisesta työmatkastani nelostietä pitkin, nämä kohdat ovat itselleni mannaa kaiken muun hykerryttävän sisällön mukana.
Jotkut tärkeimmät dialogit puolestaan on jätetty pois. Sekin on viisautta. Lopussa eräästä olennaisesta puhelinkeskustelusta ei kerrota muuta kuin Irman olotila puhelun jälkeen. Rimminen hallitsee tarinan kerronnan, hän pystyy kuvaamaan jotain triviaalia toimitusta hyvin pitkään ja osaa myös jättää elementtejä pois suorasta kerronnasta ja luottaa siihen, että lukija ymmärsi, mitä siinä kohtaamisessa sanottiin, vaikka se kirjassa ohitettiin parin sanan maininnalla.
Hykerryttävää on lukea Irman pakkotoiminnoista, kuten tahattomista ovikellon rimpautuksista tai puolikuntoisen auton ratissa riskaabeleista liikenteen sekaan sukeltamisista. Rimmisen kielenkäyttöä ja uusien sanojen keksimistä kehuttiin Finlandia-perusteluissa. Hän ei kuitenkaan briljeeraa niillä liikaa (kuten jonkun tuttavani mukaan teki Pussikaljaromaanissa, kuulemma), vaan niitä on sopivasti ja ne sopivat Irman ajatusmaailmaan. Koko tarina kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, Irman silmin ja sanoin, ja kirjailija rakentaa Irmasta rakastettavan hahmon. Irman silmissä pienistä asioista tulee isoja palveluksia, kuten siitä, että joku tuntematon teini huomioi hänet avaamalla hänelle oven. Tai kun joku antaa hänelle pienen luuskaantuneen lahjan. Irma näkee sydämen vilpittömyyden tekojen taustalla. Kun ei ole hirveästi ystäviä, näkee pienet ystävyyden eleet ja osaa niitä arvostaa. Kuten sen, kun joku sanoo, että istutaanpa nyt kahvistelemaan. Irman ansiosta tajusin, miten iso asia sekin on, että on ihmisiä, joiden kanssa saan istua kahville.
Kirjassa tuodaan esiin hyviä piirteitä ihmisistä, joita yhteiskunnan menestyneet pitävät mitättöminä tai epäonnistujina. Tarinan kuluessa epätavallisten ystävyyssuhteiden kutoutuminen ja syveneminen sekä Irman ja hänen aikuisen poikansa tapaamisten seuraaminen - ja Irma-äidin asenne elämäänsä viime aikoina hiukan sössinyttä poikaa kohtaan - ovat kirjan arvokkainta sisältöä.
Kirjassa ei ole kuin ehkä kaksi ihmistä, joista ei tuoda esiin mitään sympaattista, mutta toisaalta heille tyypillisiä maneereita kuvataan niin hillityn humoristisesti, että heistäkin tavallaan pitää ja heidän epämiellyttävyydelleen löytyy selitys (kuten henkilölle, joka käräyttää Irman ovikellojen soittelusta, ja Irman kotitalon kyyläävälle isännöitsijälle).
Pidän Rimmisen tyylistä. Tämä oli ensimmäinen kirjani häneltä, mutta tämän jälkeen Pussikaljaromaanin lukeminen on ihan must.
Nenäpäivästä jää erinomaisen hyvä mieli, ja voin suositella kirjaa kaikille, joita Rimmisen sanankäyttö ei ärsytä.
"Seisoin hetken siinä rapussa ja imaginärisoin, niin kuin poika varmaan olisi sanonut, mahdollista asiakasta."
"...varovasti uskalsi ajatella jotain sellaista kuin että siinä saattoi olla oraalla jotain ystävyydenkaltaistakin, kuka tietää, oli niitä ystäviä tietysti ennenkin ollut ja sitten tosiaan mennytkin, kuka minnekin ja minä jonnekin, ei siitä sen enempää, diplomaattisyistä..."
- -
Lainaukset kirjan takakansitekstistä, sivulta 51 ja sivulta 110.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti