maanantai 21. tammikuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi








Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 sivua.

Kirjan aihe on järkyttävä, mutta kuuluu yleissivistykseen, jossa minulla on ollut tämän historianvaiheen kohdalla iso aukko. Kyse on 1860-luvun alun nälkävuosista Suomessa. Aleksanteri II oli tuolloin Suomen suuriruhtinaana. Köyhästä pirtistä äiti lähtee kahden lapsensa kanssa kohti Helsinkiä, tavoitteenaan edetä sitä kautta Pietariin, missä hän haaveilee tilanteen kääntyvän taas elämän puolelle, siellä jos hänen lapsensa saisivat viimein taas ruokaa. Perheen isä on jo uhrautunut jälkeläistensä tähden ja jättänyt syömisen kokonaan. Hän jää mökkiin vuoteenomaksi heikentyneenä, tekemään nälkäkuolemaa.

Kirjan sisälehdellä luvataan, että pieni Mataleena-tytär perheineen jää pitkäksi aikaa elämään lukijan mieleen. Onko näin? Ensin ajattelin, että luvattiinpa liikaa. Tarina ei meinaa minun kohdallani ottaa vauhtia alleen, kun poukkoillaan välillä varakkaiden helsinkiläisten kotiin ja sitten taas takaisin toisaalle, pienen perheen puutteeseen. Mutta sitten kun tarina lähtee liikkeelle, se saa kyllä lukijan eläytymään ihan Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon veroisesti. Tapahtumien käänteet herättävät jatkoajatuksia, yhtenevyyksiä tämän päivän köyhyyteen ja vastaavaan asetelmaan, joka on nykyään maailmanlaajuinen. Kyllä, Mataleenan ja perheen vaiheet jäävät elämään lukijan mieleen; lupaus lunastetaan.

Esittelyssä luvataan myös, että Ollikainen "kertoo julman tarinan koruttomasti mutta kauniisti, ehdottoman sydämeen käyvästi". Tämäkin lupaus pitää paikkansa. Lukijana sävähdin ihan sydämestäni saakka sitä eriarvoisuutta, mikä tässä tarinassa on silmiinpistävää: samaan aikaan kun toisten vatsassa nälkä pakottaa niin, etteivät he osaa enää miettiä mitään muuta kuin seuraavaa vaatimatonta suupalaa, toiset tuumailevat pelipöydän ääressä shakkipelin seuraavaa siirtoa – tai kukkaruukkujen luona sitä, tekeekö kiinanruusu kukkia. Toiset toivovat lasta, toiset pelkäävät saavansa perheenlisäystä, kun ei ole varaa entisiäkään ruokkia.

Lukijan mieleen jää terveellä tavalla elämään kysymys: kenen vuoksi sinä olisit valmis luopumaan ihokkaastasi, tai yleensä päästämään otteesi irti jostakin, mikä lain mukaan kuuluu sinulle?

Ihon alle menee myös pohdinta Jumalan sallimuksesta. Osuva huomio oli esimerkiksi sen esiin tuominen, miten hyväosaiset saattavat selittää toisen hädän hengellistämällä koko käytännön ongelman: päättelemällä mielessään, että nuo toiset eivät ole tarpeeksi rukoilleet. Silloinhan sitä tavallaan pesee omat kätensä eikä ole velvoitettu ihokastaan jakamaan, jos kerran toinen on itse syyllinen puutteeseensa.

Julmuus ja säälimättömyys nostavat päätään, kun nälkä vie ihmiseltä inhimillisyyden. Toiset kiroavat niitä, joilla on vielä, mitä syödä, ja vihoittelevat heille, kun he eivät jaa omaansa pois. Toiset kiroavat Jumalan, osoittavat syyttävästi taivaalle. Toiset varovat vielä viimeisiä hengenvetoja vetäessäänkin kiroamasta ketään.

Mataleena tuo tarinaan lapsen raikkautta. Vaikka vatsa on sekaisin nälästä ja laihasta vellistä, häntä vielä siinäkin tilanteessa osaa naurattaa oma lommoposkinen peilikuvansa. Silmien ympärillä mustat renkaat ja suupielissä syvät juovat, kuin pieni mummo, hän ajattelee itseään huvittaen.

Hyväosaisemmat eivät voi omakohtaisesti tietää, miltä nälkäkuoleman läheisyys todella tuntuu. He miettivät, voisiko tämä ympäröivä kurjuus naurattaa, jos se koskettaisi myös heitä – jos he sen todella itsessään tuntisivat.

Tarina vielä tiivistyy loppua kohti, eli draaman kaari toteutuu eikä suinkaan lässähdä, vaan kohoaa ja tihentyy.

Aki Ollikainen on opiskellut yhteiskuntapolitiikkaa. Hän on ammatiltaan toimittaja ja valokuvaaja. Äänekoskelta Kolariin kulkenut esikoiskirjailija on juuri ja juuri neljäkymmentävuotias. Kun Asko Jaakonahon esikoisen, erinomaisen Onnemme tiellä -romaanin jälkeen sain heti perään lukea tämän kouraisevasti kerrotun tarinan, on todettava, että naiskirjailijabuumin jälkeen nyt on meneillään uusien lahjakkaiden mieskirjailijoiden aalto. Kaksi poikkeuksellisen puhuttelevaa miestoimittajan esikoista peräkkäin. Erittäin tervetullutta!



2 kommenttia:

  1. En ole tätä kirjaa vielä lukenut mutta se tuli iholle jo tästä postauksestasi. Tällä hetkellä tykkään lukea vaihteeksi ns. hyvän mielen kirjallisuutta mutta kunhan tulee taas tunne, että kaipaan rankempaakin, niin luen tämän ehdottomasti.

    VastaaPoista
  2. Rankkoja aiheita ei tosiaan pysty lukemaan monta peräkkäin ilman, että välillä saa kuulla kepeämmän, hyvää mieltä tuottavan tarinan. Itsekin olen sellaisen just jemmannut tuohon seuraavaksi :)

    VastaaPoista