Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti.

Teos 2011. 306 sivua

Itävallassa asuva suomalainen Taru valmistautuu emännöimään pyhäinpäivän ateriaa. Paikalle ovat tulossa avomiehen äiti ja sisar sekä jälkimmäisen tytär, ja Taru haluaa valmistaa vierailleen täydellisen paistin. Hän on etsinyt netistä ruokaohjeita ja käy naapurinsa, ikääntyneen näyttelijättären, luona hakemassa henkistä vahvistusta ja neuvoja, mutta aika käy vähiin ja naapuri puhuu vain omia asioitaan.

Minua ahdistaa se, miten myöhään Taru on asiansa kanssa liikkeellä. Kauppaankin hän lähtee aivan liian viime tipassa, kun paistin pitäisi olla jo keittiön pöydällä valmiina, odottamassa uuniin laittoa. Kirjailija onkin varmaan yrittänyt luoda tajunnanvirtaa, josta käy ilmi Tarun ulkopuolisuus ja ahdistunut pinnistely olla jotakin, mitä hän ei ole. Näin ollen kirjaa voisi suositella ulkomailla työkomennuksella oleville tai anoppikammoa poteville. Tarun ajatuksissa käy muistikuvia siitä, miten eriarvoisesti työpaikan vahtimestari kohtelee häntä verrattuna syntyperäisiin itävaltalaisiin. Tässä vaiheessa minussa herää hetkeksi lämpö ja sympatia päähenkilöä kohtaan.

Samastuminen Taruun tai ylipäätään keneenkään kirjan henkilöistä jäi kuitenkin puolitiehen. Kirja junnasi paikallaan, ja puolivälissä jouduin jo laittamaan viestiä ystävälle, joka oli sen aiemmin lukenut: kannattaako tätä edes lukea loppuun, kun ainekset ovat jo kuihtuneet olemattomiin ja puolet sivuista on silti jäljellä? Hän vastasi, että kannattaa ja lopussa kuulemma on yllätyskin luvassa. No, jatketaan lukemista.

Taru varjelee Iittalan astioita. Itävaltalaiset eivät ymmärrä, miten kalliita ja laadukkaita ne ovat. Siihenkin voin samastua: suomalaista designia hehkutetaan, mutta sellaista tuliaisiksi viedessäni olen usein huomannut, ettei ulkomaalainen isäntäväkeni tajua sen päälle yhtään mitään. Aika pelkistetyn ja mitään sanomattoman näköiseltähän se kai sitten Suomen rajojen ulkopuolella vaikuttaa.

Myös kielitaidon fasadi-ilmiö on minulle tuttu. Se, miten esimerkiksi Saksassa asuessani olin kyllä päällisin puolin mukana jutuissa, mutta lopulta kuitenkin iso osa keskusteluista meni ihan harakoille, ja heti jos ei pinnistänyt ja keskittynyt, oli täysin pihalla siitä, mistä ympärillä puhuttiin. Tämä jäi kuitenkin paikallisilta ystäviltä helposti huomaamatta, koska osasin ladella sujuvasti tietyt jokapäiväiset lauseet. Sen puolesta tähän tarinaan oli helppo antautua mukaan ja elää rinnalla Tarun kokemuksissa.

Tyylilajia rikkoo alusta saakka tietynlainen musta huumori (tai yritys siihen), joka taas vie lukijan odotuksia ihan toiseen suuntaan. En siis vielä puolivälin jälkeenkään ollut saanut selville, onko kyseessä pilke silmäkulmassa tehty hirtehishumoristinen kuvaus nuorehkon naisen henkisistä paineista tulevan anopin vierailun aikana vai pitääkö tähän sittenkin suhtautua surumielisenä ja vakavasti otettavana kuvauksena ulkosuomalaisuudesta, joukkoon kuulumattomuudesta, yksinäisyydestä ja irrallisuudesta.

Ajatukseni karkaa taas ja mietin, että voisinhan minäkin ryhtyä kirjoittamaan ja suoltaa tajunnan virtaa, jotta tarinan seuraaminen ja tajunnan palasista kokonaisen kuvan kokoaminen olisi lukijalle mahdollisimman hankalaa. Se olisi hienoa, ja sillä heltiäisi esikoiskirjailijan palkinto.

Vertaan Täydellistä paistia edellisen vuoden esikoiskirjailijapalkinnon voittajaan, Aleksandra Salmelan kirjaan. Siinäkin lukija laitettiin kokoamaan ja päättelemään todellista tapahtumienkulkua runsaasta ajatusvirrasta. Salmela teki sen vieläpä useiden eri henkilöiden näkökulmista tarjoiltujen välähdysten perusteella. Myös Salmelan kirjaan oli sekoitettu erilaisia tyylilajeja, siis siihen oli ihan tarkoituksella ympätty todellinen tyylilajien sekamelska. Miksi siis pidin Salmelan kirjasta, mutta Taskinen jää ontoksi? Ainakin yksi selitys löytyy siitä, että Salmelan kirjassa tyylilajit ovat selkeästi eroteltavissa toisistaan kertojien vaihtumisen kautta, ja graafikon loistavan kädenjäljen ansiosta lukijan on myös helppo erottaa nämä eriääniset kertojat toisistaan. Lisäksi Salmelan 27 eli kuolema tekee taitelijan -kertomuksessa huumori on poikkeuksellisen säkenöivää. Salmelan ironia rakentuu jäntevästi eri kertojien näkökulmia hyväksi käyttäen ja kokonaisuus pysyy hienosti revittelevän farssin puolella.

Satu Taskisen Täydellisen paistin viimeisillä sivuillakaan en ole varma, onko minun tarkoitus nauraa vai tuntea murhetta. Ainakaan minua ei ole kirjan alkupuolen jälkeen enää naurattanut, vaan pelkästään kyllästyttänyt. Taru jää kalsean etäiseksi henkilöksi, vaikka olen tuntikausia ollut sisällä hänen ajatuksissaan, ja hänen itävaltalainen avomiehensä taitaa olla etäinen hänelle itselleenkin, koska miehestä puhutaan suunnilleen kuin välttämättömästä statistista, johon päähenkilöllä ei ole todellisia tunnesiteitä. Taru piehtaroi omassa itsesäälissään ja nyyhkyttelee pärjäämättömyyttään, ja avomies on hänelle vain se olkapää, johon voi kurjalla hetkellä tukeutua. Tarun oman navan ympärillä pyörivä ajatuselämä on ilmeisesti kirjan pointti, näin oletan. Lopussa luvattu ”yllätys” vahvistaa tätä oletusta. Silti tapahtumien viimeinen käänne tuntuu ikävästi päälle liimatulta ja jää roikkumaan ilmaan. 

Jos joku piti tästä kirjasta, kirjoittakaa alle perustelunne ja kehunne, sillä esikoiskirjailijoita on hyvä kannustaa ja rohkaista. Olisin mielelläni keksinyt Taskiselle kannustavia sanoja, mutta minulle ei tämän lukukokemuksen perusteella sellaisia jäänyt mieleen.