Lehtolainen, Leena: Henkivartija

Leena Lehtolainen: Henkivartija. Tammi 2009. 355 sivua.


Olen lukenut kaikki Leena Lehtolaisen kirjat ja minulla on ne omassa hyllyssäni, eli ilmeisen paljon olen naisen luomista henkilöhahmoista, kirjoitustyylistä ja jännärinpunojan taidoista jo alusta saakka tykännyt.

Henkivartijassa ollaan edetty jo Lehtolaisen ties monenteenko kirjaan. Nyt kirjailija tuo esiin uuden henkilöhahmon, naispuolisen henkivartijan, Hilja Ilveskeron.

Hiljan hahmo on sekä uskottava että kiinnostava. Kirjassa on dekkarigenreen kuuluva pinnallinen ote, joka tekee lukukokemuksesta helpon ja pitää kynnyksen matalana, mutta samalla Lehtolainen saa tarinaan syvyyttäkin, kun Hiljan lapsuuden kipeitä kokemuksia tuodaan kertomuksen edetessä lukijan tietoon koskettavalla tavalla.

Pidän tavasta jolla Lehtolainen onnistuu yhtä aikaa kuljettamaan eteenpäin vauhdikkaan dekkarin juonta ja samalla kuitenkin antamaan lukijalle myös muuta ajattelemisen aihetta. Tämän päivän politiikkaan ja ympäristökysymyksiin on pakko ajatuksissaan ottaa jonkinlaista kantaa, mutta silti vain sopivassa määrin. Lehtolainen onnistuu taas liittämään kirjaan hyvin ajankohtaisia uutisaiheitamme ja sujauttamaan näennäisen vaivattomasti fiktiivisen tarinansa niihin puitteisiin. Oli mielenkiintoista lukea tätä puolitoista vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa samaan aikaan, kun kuulemme tuoreita uutisia siinä mainituista henkilöistä, esimerkiksi liikemies Hodorkovskista. Joku toinen voisi mennä pahasti metsään yhdistäessään totuutta ja kuviteltua keskenään, mutta Lehtolaisella on taito yhdistää tosielämän henkilöitä fiktiivisen dekkarijuonensa sekaan.

Vaikka tarina kulkee vaivattomasti, kirjoitusprosessi on varmasti vaatinut hurjasti töitä. Lehtolainen tekee taustatyönsä hyvin.

Lehtolainen on asenteellinen, mutta minulle hänen asenteellisuutensa ei ole liikaa. Voisin kuvitella, että esimerkiksi jollekin feministeiltä pahasti päihinsä saaneelle miehelle voisi olla. Tai sellaiselle, joka ei kestä ympäristöasioiden johdattelevaa alleviivaamista. Sitähän Lehtolainen tekee Maria Kallio -romaaneissakin.

Plussaa
1) Tarinan sujuvuudesta ja alusta loppuun mukaansa tempaavasta otteesta, 2) Kansainvälisen rikoskuvion vastapainoksi mukaan tuodusta piristävästä romantiikasta, 3) Kuorensa kovettaneen Hilja-amatsonin onnistuneesta henkilöhahmosta ja naisen lapsuudenkokemusten liittämisestä mukaan juoneen herkällä ja koskettavalla tavalla, 4) Jännitteen ja mielenkiinnon säilymisestä viimeiselle sivulle asti.

Miinusta ainoastaan siitä, että kirjailija toistaa samoja yhteiskunnallisia asenteitaan ja naispuolisen sankarittaren ominaisuuksia kuin Maria Kallio -dekkareissa. Toisaalta tämä ei haittaa uskottavuutta, koska vihreitä arvoja kannattavia 35-vuotiaita naisia on Suomessa paljon, joten Hilja on silti uskottava hahmo, ja koska hänen tarinaansa lavennetaan ja kerrotaan lapsuudesta saakka, hänestä muotoutuu varmasti tarpeeksi erilainen kuin Maria Kallio. Ulkonäöllisestihän nämä kaksi naista ovat alusta saakka varsin erilaisia, sillä Hilja on persoonallinen 180-senttinen, vahvaharteinen, siilitukkainen blondi.

Suosittelen Henkivartijaa kaikille dekkareiden ystäville. Kepeä ja nopealukuinen. Hyvää lomalukemista.