Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja. Atena 2011. 308 sivua.

Neljäkymmentävuotias Lilja kokee kolauksen yksityiselämässään ja muuttaa takaisin tutulle pienelle paikkakunnalle. Kirjan alku imaisee heti mukaansa, ja Liljan tunteisiin on helppo samastua.

Edelliset asukkaat olivat lähteneet talosta nopeasti ja ympäristössä oli tapahtunut muutakin järkyttävää, siksi Lilja oli päässyt muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Tunnelmasta tosiaan pidin tässä kirjassa ihan erityisesti. Atenan sivuilla kerrotaan, että Vänskä asui lapsuutensa ja nuoruutensa rintamamiestalossa, jossa oli pelottava kellari, ja siitä lähti liikkeelle hänen inspiroitumisensa yliluonnollisista kertomuksista.

Vanha puutalo erilaisine äänineen alkaa hiljalleen tuntua vähän pelottavalta paikalta. Lukija ei tiedä, ovatko pienet kummalliset tapahtumat Liljan mielikuvituksen tuotetta. Kirjan alussa on kiehtovasti kuvattu nukahtaminen, uneen lipuminen, ja päähenkilön unimaailma. Paluu lapsuuden tuoksuihin ja näkymiin herättää alitajuntaan kätkeytyneitä muistikuvia. ”Koko ajan tulee mieleen juttuja lapsuudesta, joita ei edes tiennyt muistavansa.”

Samalla kun jännittynyt odotus tiivistyy, myös ihmisten välillä tapahtuu. Vänskä kutoo mystisen ilmapiirin ohella kokoon myös ihmissuhderomaania. Näkökulmien vaihtaminen tarinassa ei ole helppoa, olen sen huomannut viime aikoina. Jos jonkun henkilön pään sisään mennään, mennään sitten kunnolla hänen ajatuksiinsa ja tuntemuksiinsa, sitä mieltä minä olen: siinä täytyy olla muukin funktio kuin vain se, että kirjailija kertoo jonkun erillisen tapahtuman yhden paikalla olleen sivuhenkilön perspektiivistä, täysin irrallisesti, ja jättää hänen näkökulmansa kokonaan syventämättä. Sen vuoksi ajattelin Saattajaa lukiessani ensin, että itse olisin jättänyt näkökulmat korkeintaan kahteen selkeään päähenkilöön, mutta lukemista jatkaessani totesin, että tapahtumien ja ihmissuhteiden kehittymisen kuvaaminen useamman kokijan kannalta onnistuu Vänskältä sittenkin sujuvasti.

Saattaja voitti Helsingin Kaupunginkirjaston tunnustuspalkinnon, eikä suotta: Mia Vänskässä meillä on varsin taitava kotimainen Stephen King meets Johanna Sinisalo -tyyppinen kirjailijalupaus. Lukiessa taustalla soi päässäni lakkaamatta eräs PMMP:n biisi, jonka nimeä en tässä paljasta, koska se kertoisi kirjan tapahtumista liikaa. Arvannette sen ehkä loppua kohti kirjaa lukiessanne ja voitte itsekin laittaa kyseisen kappaleen soimaan, joko korvien väliin tai cd-pesään konkreettisesti, sopivaa tunnelmaa vahvistamaan!

Vänskällä ei ole tarinassaan Sinisalon ekologisia teemoja, mutta mielenkiintoa ja laajempaa tematiikkaa tuo useiden erilaisten ihmissuhteiden käsittely sekä jokaiselle yksilölle ainutlaatuisen elämäntehtävän pohdinta. Elämänlangan rajallisuus tulee mukaan tarinaan, ja valintojen merkitys, varsinkin sellaisten valintojen, jotka liittyvät lähellä olevien ihmisten arvostamiseen ja hyvään kohteluun. Vänskä syventää kiitettävästi kuvausta siitä, miten ystävistä pidetään huolta ja omaa elämäntehtävää toteutetaan rohkeuttakin vaativissa tilanteissa. Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja kertoo kasvusta vastuun ottamiseen, ja se tämän kirjan pääteema kolmeen sanaan tiivistettynä varmaan onkin. Virheitä ihmissuhteissaan ja valinnoissaan tekee jokainen, jotkut isompia ja toiset pienempiä, mutta virheiden myöntämisen kautta on mahdollisuus uuteen alkuun, sitäkin tässä mielestäni lohduttavasti kuvataan, mukaansa imaisevan jännitystarinan muodossa, yliluonnollisilla elementeillä maustettuna.

Hankin Saattajan vuoden 2011 Helsingin kirjamessuilta mutta luin sen vasta vuoden jälkijunassa, itsenäisyyspäiväviikonloppuna 2012. Silloin totesin sen niin nautittavasti eteenpäin soljuvaksi, että kiirehdin heti Akateemiseen ostamaan itselleni joululahjaksi Vänskän järjestyksessä toisen kirjan, upouuden, jo kannen perusteella jännäksi veikkaamani romaanin Musta kuu, jota Atenan sivuilla lupaillaan hyytäväksi. Palaillaanpa joulun jälkeen siihen! :)