lauantai 2. kesäkuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö


Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011. 348 sivua.

Hurjaa alkuvoimaa ja väkevää kieltä. Rujo mutta mukaansa tempaava rakkaustarina Lapin sodan ajalta. Suomalainen nainen, kätilön armoituksen saanut luonnonlapsi, rakastuu heti ensimmäisen katseen myötä saksalaiseen upseeriin, menettää sydämensä ja on tukehtua vahvaan haluunsa ja rakkauden nälkään. Mutta kun ympärillä on sota, mikään ei ole helppoa, varsinkaan rakastaminen.

Katja Ketun raakuuksia kaihtamaton suoruus naisten kohtelusta sodan aikana tuo mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen. Muitakin yhtäläisyyksiä on, kuten se, että kirja vie lukijan mukanaan ja järkyttävistä tapahtumista huolimatta sitä on vaikea laskea pois käsistään. Niin mielenkiintoisesti kirjailija lähtee tarinaa eri näkökulmien kautta lukijalle avaamaan.

Katja Kettu tekee ison kulttuuriteon siirtäessään pohjoisen murteen hätkähdyttävän mieleenkaivertuvalla tavalla kirjan sivuilta lukijan pään sisälle. Tarinan puoliväliin päästyäni huomasin jo kotihommia puuhaillessanikin puhuvani itselleni ajatuksissani jänkhän murretta. Lapin mystinen luonto ja revontulten ja tähdenlentojen täyttämä yötaivas tarjoavat rakastavaisille pakopaikan ja lohdutuksen, ja lukijakin saa välillä hengähtää.

Tapahtumat ovat silti suurimman osan ajasta sietämättömän vastenmielisiä. Kätilön työtä kuvataan poikkeuksellisen ronskisti. Kohtu ja muut elimet ja kaikki mahdolliset eritteet läimäistään suoraan kasvoille. Tarina on raadollinen. Päähenkilö on sentään siinä onnellisessa asemassa, että hän saa tovin kokea myös aitoa rakkautta ja erotiikkaa, mutta vaikuttaa siltä että sodan aikana harva selvisi joutumatta jossakin vaiheessa väkivallan ja alistamisen kohteeksi. Eikä vahvempikaan osapuoli säästy ilman että sodasta jää vähintään henkisiä arpia: syvästi traumatisoivaa on myös se, että joutuu toteuttamaan tai määräämään raakoja tekoja, kun jokaisella on paikkansa käskijöiden ja käskytettävien ketjussa. Kuvaavan, persoonallisen kielen lisäksi kiitän Katja Kettua tavasta, jolla hän molempien päähenkilöiden erillistä näkökulmaa vuorottelemalla tekee sekä suomalaisen naisen että saksalaisen miehen tarinan niin eläväksi kuin tekstin avulla vain voi tehdä, ja kahden herkän ihmiskuvauksen kautta kasvattaa tästä kertomuksesta sodanvastaisen manifestin.

Yhdyn niihin ihmettelijöihin, jotka eivät voi käsittää Kätilön puuttumista viimevuotisten Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Runeberg-palkinnon Katja Kettu onneksi sai, todella sen ansainneena. Raadin mukaan ”Kettu kuvaa romaanissaan piinallisen yksityiskohtaisesti naisten asemaa toisen maailmansodan vankileireillä. Ketun kieli on raadin mukaan poikkeuksellisen hurmaavaa, ja raati näkee inhorealistisen teoksen kerronnassa myös ripauksen maagista realismia.”

Syksyllä Kätilö saa ensi-iltansa teatterin näyttämöllä. Kirjan luettuani en välimatkoista piittaa. Suunnitelmissa on tehdä reissu Oulun kaupunginteatteriin.

3 kommenttia:

  1. Minä luin kirjaa niin antaumuksella, että en outoa murretta edes huomannut. Kerran olen kohdannut egnlanninkielisen kirjan kanssa myös niin, että en tajunnut lukevani jotain muuta kuin suomea.

    Se kaikki oli raakaa. Ja sitä on ollut paljon muuallakin. Luin tänään kiihkeänä Hesarin kuukausiliitteestä juttua Helmi vai sika, joka kertoo taiteilija Tyko Sallisesta sekä hänen vaimostaan että tyttäristään, joista toinen oli sodan aikaisessa Saksassa mm. joutunut nostamaan kaulaltaan pois vieressä kuolleen suolet voidakseen oikaista hattuaan...

    Minä en perusta enää mistään Finlandia -raadeista, sillä Kätilön puuttuminen ehdokkaiden joukosta kertoo ainakin minulle ihan riittävästi valintaperusteiden tasosta tai paremminkin tason puutteesta.

    VastaaPoista
  2. Luin juuri samaa juttua Hesarin kuukausiliitteestä äsken aamukahvilla. Enpä ole taustoja ennen tiennyt Tyko Sallisen maalauksia katsellessani.

    Totta puhut Finlandia-raadin tason notkahduksesta ainakin viime vuonna. Tänä vuonna on taas valittu uudet kolme jäsentä tämänvuotiseen valintalautakuntaan. Mutta sehän ei enää muuta miksikään tuota viime vuonna ilmestyneiden kirjojen osalta jo tapahtunutta.

    VastaaPoista
  3. Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin halunnut kirjan luettuani heti soittaa kirjailijalle ja kiittää tätä uskomattoman hyvin kirjoitetusta kirjasta. En tiedä tavoitanko samaa fiilistä enää, mutta kirja oli käsittämättömän hyvä! Tekstin sujuvuus ja sanojen ja synonyymien runsaus oli vain ihan mahtavaa. Vikasilmän(muistanko nimen oikein) tunteet tunsi lähes fyysisesti. Voimakas ja kaiken muun peittoava rakkaus ja vastakohtana ihmisen pahuus - huh, huh, en löydä sanoja.

    Pitikö Finlandia-raati sitä mahdollisesti liian samantyyppisenä kuin Sofi Oksasen Puhdistus (naiskirjailija, sota-aikainen väkevä kertomus), vai miksi se jäi pois ehdokaslistalta - en ymmärrä. Onneksi Kettu sai Runeberg-palkinnon. Seuraavaksi aion lukea hänen aiemmat teoksensa. Keep on going Katja!

    Eilisessä Vartti-lehdessä kerrotaan kirjailijasta nimeltään Paula Havaste, joka on kirjoittanut romaanin Yhden toivon tie. Siinä päähänkilö rakastuu saksalaiseen sotilaaseen Lapissa ja tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle sota-aikaan. Kuulostaako liiankin tutulta?

    VastaaPoista